Kojeiden & vimpainten lomista

Keksittyään suomenkielen, aapisen, kiertokoulun, sanoma- ja aikakauslehdet sekä puolenpäivän uutiset, Mikael Agricola joutui vielä samana päivänä ostamaan omilla rahoillaan kalenterin, ja innovoimaan juhlapyhät ja liputuspäivät suomalaisten vietettäviksi. Tämä olikin hänen lempihommaansa, minkä kuka tahansa saattaa huomata ja päätellä siitä, että viimeisessä kuussa on niin paljon pyhäpäiviä. Agricola parka keksi nimittäin niin paljon juhlia, että vuosi loppui kesken, ja hänen oli sullottava kaikki jäljelle olevat kinkerit joulukuulle. Hälle kävi siis vähän samaan tapaan kuin erikoisosaston miehille Hamilton-Jonesille ja Lammille, Ylen kuunnelmasarjan Knalli ja sateenvarjo jaksossa Pastalasti.

Mutta koska kaikki tietävät mikä kalenteri on ja osaavat ulkoa kaikki pyhät ja nimipäivät ja puolipäivävapaat, niin mitäs siitä toimittaisi enää puhua. Sen sijaan kerronkin vähän kaikenlaisten koneiden, laitteiden, masiinoiden sekä länsimaisten ylellisyyshyödykkeiden kalenterista, ja selvitän teille miten niiden vuosi kuluu. Tosin toisin kuin me, niillä on hyvin suurpiirteisesti vain loma- ja työkausia. Ainoastaan yhdellä laitteella on oma vapaapäivänsä, mutta palataan siihen myöhemmin.

Kaikkein onnellisimmassa asemassa lomien pituuteen nähden ovat ruohonleikkurit ja tuulettimet, jotka saavat olla jouten ja harrastaa omia projektejaan aika lailla syyskuun alusta toukokuun loppuun, siis suurin piirtein yhdeksän kuukautta. Tätä tosin seuraa aika hektinen kolmen kuukauden jakso, jolloin ne saavatkin tehdä töitä ihan tosissaan. Etenkin tuulettimet ovat kovilla, sillä ne saattavat hyvinkin joutua painamaan duunia kellon ympäri ties kuinka monta kertaa peräjälkeen. Toisia kesätöissä pidettäviä laitteita ovat muun muassa virvelit, perämoottorit, sateenvarjot sekä termospullot silloin kun niissä pidetään jotakin kylmää, vaikkapa limunaatia.

Jonkinlaisessa vastapallossa näihin nähden ovat kaikenlaiset lämmityslaitteet; patterit, takat, lämpökattilat ja niin edelleen. Tohotettuaan täydellä höngällä koko pitkän talven, syksyn ja alkukevään, ne saavat hieman hengähtää kun yöpakkaset hellittävät. Kaikki eivät kuitenkaan ole aivan tasa-arvoisia siinä mielessä, että esimerkiksi käyttöveden lämmityksestä huolehtivat kattilat joutuvat työskentelemään kesälläkin, mutta ei niin vähäinen työ niitä haittaa, loma mikä loma.

Mutta on myös sellaisia lämpölaitteita, joita kesällä ei edes saa käyttää. Yksi esimerkki on meidän karjakeittiön kamiina, jolla huolehdin näin pakkasilla kanalan lämmityksestä. Jos minä pitäisin siellä kesäkuumalla tulta samaan tahtiin kun näin pakkasilla, niin kanat rupeisivat hyvinkin pian munimaan valmiiksi keitettyjä munia, eivätkä suostuisi ehkä ollenkaan tulemaan sisälle. Tämä tietenkin kulminoituisi siihen että kunnan maatalousasianainen tulisi meille poliisien kanssa ja usuttaisi ne kimppuuni huutamalla että ”Roti tuolle!”. Lämpövärkkien myötä kesälomille pääsevät myös pulkat, tiekarhut, kairat ja olkipukit.

Se ainoa yksittäinen laite jolla on aivan ikioma vapaapäivänsä, josta aikaisemmin kiusoitellen mainitsin, on sytytin. Sytkät pääsevät juhlimaan kanssamme uudenvuoden aattoa, ja ne ottavatkin koko illasta kaiken irti. Ne rentoutuvat niin ettei niiltä edes löydy sydämen sykettä, vaikka miten etsisi. Kun olisi aika ampua raketteja, niin Suomenmaasta ei löydy yhtäkään sytytintä, joka suostuisi iskemään tulta, niin kova on niiden lomanviettomoraali. Rakettien kanssa pitää sitten yrittää pärjätä vain tulitikuilla, vaikka eihän niiden kanssa tietenkään pärjää kun Pohjatuuli, seisoo koko ajan vieressä leyhyttää taivaankannen kokoisella tundrahuiskullaan vasten naamaa, ja sammuttaa joka ainoan tikun. Yksi piru sekin, ei siinä mitään pärjätä.

Ainoat jotka eivät ikävä kyllä enää milloinkaan pääse lomalle, ovat tietokoneet, konsolit ja televisiot. Taukoamaton, loputon, ajaton, on näytöistä ja ruuduista kumottava valkea kalmanhehku. Tietokoneet jauhavat minkä kerkiävät Old Republicia ja tavattoman nokkelia, jokseenkin hieman epäluotettavasti päivittyviä huumoriblogeja, ja konsolit myllyttävät päivät pääksytysten uusinta Call of Duty: Mario Party in Need for Speediä. Sokerina pohjalla on vielä monta kymmentä kuvaa sekunnissa vilkuttava armas teräväväripiirtotelevisio, jossa Agatha Christien ja David Suchetin Hercule Poirot viilettää Idän pikajunassa ja nappaa konnat kiikkiin pienten harmaiden solujensa avulla, alle kahdessa tunnissa. Mais oui, Hastings, mais oui!

Sen Agricolan ostaman kalenterin keksi muuten sivumennen sanoen paavi Gregorius XIII, eli Ugo Buoncompagni; ainoa paavi ja italialainen joka ei esiinny yhdessäkään Assassin’s Creed- pelissä. Ei edes vähän.

Stadilaisrafla

Tuossa syksymmällä ajauduin muutaman, tai tarkemmin sanoen neljän tai viiden, riippuu ihan katsantokannasta, yhteensattuman kautta yhteen Suomen kaupunkiin. Häveliäisyyssyistä jätän mainitsematta kaupungin nimen, kuten myös sen ravintolan johon vaimoni kanssa päädyimme. Olen varma että hän tarkoitti pelkkää hyvää, halusi ehkä tehdä oloni kotoisaksi tai tarjota uniikin elämyksen tai jotain. Voi sitä kultaista naista, eihän se hänen vikansa ole että olen yrmy. Onnellinen ja kiitollinen saan olla kun minut huoli, mutta se ei silti velvoita minua pitämään jokaisesta ravintolasta jossa käymme.

Niin, se ravintola. Tämä kertomukseni katalyyttinä toimiva nimenomainen ravitsemusliike mainosti itseään jonkinlaisena maalaisravintolana. Paskan marjat, sanon minä. Sen ravintolan omistaja, sekä mahdollinen ulkopuolinen sisustaja, ei, taikka eivät, ole kyllä ikinä käyneetkään tämän anonyymin kaupungin ulkopuolella, saatikka sitten maalla. Toivon että kyse on pelkästään omistajasta, sillä en mielelläni uskoisi että ammattimainen sisustussuunnittelija voisi saada aikaan sellaista jälkeä, ja kehtaisi vielä tehdä sitä työkseen, vaatia siis rahaa mokomasta. Puistattaa ajatellakin, pthyi.

Ravintolan sisustus koostui kaikenkarvaisille puukalusteille kasatuista tavaroista jotka oli ilmeisesti ostettu jonkin matkamuistomyymälän pitäjän kuolinpesän pakkohuutokaupasta. Siellä oli jonkinlaisia betonimyllyssä parikymmentä kierrosta haudutettuja lappalaistonttuja, loppuun ja vielä reilusti pidemmällekin ajettuja reenraunioita, kattoparruihin pultattuja tekokanoja ja kanaverkkoa ja koinsyömä porontapainen, muun muassa. Seinille oli maalattu myös tienviittoja jotka osoittivat useisiin maalaiskuntiin, ja joiden oli ilmeisesti tarkoitus edustaa todellisia hevonkuusia, joissa ei vielä tunneta sähköä ja vesijohdoistakin on kuultu vasta huhuja.

Koko ravintola oli siis varsin amerikkalaistyylinen paikka. Itse asiassa se oli niin amerikkalainen, että viereisessä pöydässä istuva pariskuntakin oli amerikkalainen. He puhuivat paksua Teksasin-murretta, joivat khouka-kholaa, ja vaikuttivat vieläkin eksyneemmiltä kuin minä. Mietin pitkään että millainen tapahtumasarja oli saattanut nämä kaksi piruparkaa Amerikasta asti Suomeen siihen nimenomaiseen ravintolaan ja vielä samaan aikaan minun, tämän tekstin kirjoittajan, kanssa. Sellaista laskutoimitusta ei voi kyllä ihmisen mieli ratkaista, ei koskaan. Eikä ole tarkoitettukaan.

Ruuan tuleminen ei juurikaan parantanut mielipidettäni tästä ravintolasta. Tilaamani paistinperunat olivat käsittämättömän kalliit, etenkin kun ottaa huomioon sen miltä ne maistuivat. En ole pistänyt suuhuni vastaavaa yli viiteentoista vuoteen, en sen jälkeen kun eräs serkkutyttöni oli vahtimassa minua yhden kesäviikon, kun itse olin lomalla ja vanhempani töissä. Olen kuitenkin varma että hän on tätä nykyä mitä mainioin kokki, siitä huolimatta että onkin tavattoman hoikka. Onhan hän nykyään jo äiti, ja äidit tekevät aina hyvää ruokaa. Sitä paitsi huonot paistinperunat olivat aivan ansaittuja, sillä käyttäydyin muistaakseni aika huonosti häntä kohtaan ja olen siitä kamalan pahoillani. Anteeksi serkku. Jätän hänenkin nimensä mainitsematta, koska hän ei välttämättä halua esiintyä jutuissani omalla nimellään, minkä ymmärrän toki hyvin.

Mutta palataanpa tuohon ravintolaan, mutta vain ja ainoastaan muistoissani. Se asenne millä tuo syöttölä, jonka nimen jätän mainitsematta kiitoksena mukavalle henkilökunnalle, suhtautui maaseutuun ja maalaisiin, ärsytti minua. Se, että seinälle oli maalattu omaan synnyinkuntaani osoittava tienviitta, suoraan sanoen loukkasi minua. Maaseutu ja maalaiset eivät ole mikään vitsi kaupunkilaisten huvitukseksi. Kysynpähän vaan, miltä mahtaa kaupunkilaisista tuntua sitten, kun minä saan pykättyä oman kaupunkilaisteemaisen ravintolani tänne maaseudun rauhaan, peltojen ja metsäin syliin.

Kaupunkilaisravintolassani tulee ensinkin olemaan oikein suuret ikkunat, mutta ne on naulattu umpeen vanerilevyillä, joihin puolestaan on maalattu sentin paksu kerros graffiteja. Ulko-oven yläpuolella tulee olemaan neonvalomainos, jossa lukee ravintolan nimi, ja sen väri vaihtuu sinisestä vihreän kautta keltaiseen ja siitä oranssin avulla punaiseen, sitten violettiin ja taas siniseen puolen sekunnin välein. Ovi on kromia, sen yläosassa on pyöreä ikkuna, ja alaosa liisteröidään peittoon sadoilla epämääräisillä mainoksilla.

Ravintolan sisäpuoli sisustetaan seuraavasti: Lattia on shakkikuvioista linoleumimattoa, katto on violetista peililasista ja seinät on tapetoitu Helsingin Sanomilla. Pöytien kannet ovat muovipusseista keitettyä, kirjavaa pleksiä, jalat metallia. Tuolit valmistetaan samalla tekniikalla. Valaistuksesta huolehtivat useat liian kirkkaat värivalot, jotka keikkuvat älyttömästi puolelta toiselle. Seinillä ja pöytien välissä on useita hyllyjä, jotka on lastattu täyteen kaikilla mahdollisilla kaupunkien nähtävyyksiä esittävillä matkamuistoilla, mitä ympäri maata kiertävät asiamieheni ovat parhaillaan hankkimassa.

Sisällä syömäänpyrkijöitä vastassa on hovimestari, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin kieltolain aikaiset gangsterit piirretyissä, eli puvuntakki, suorat housut ja nyrkinkokoinen kukka rintapielessä. Puvun raitojen pitää olla vähintään puolentoista sentin paksuisia, ja hänen tulee jouten ollessaan, siis asiakkaita odottaessaan, joko heitellä ilmaan kolikkoa tai pyöritellä hammastikkua suupielestä toiseen mahdollisimman näyttävästi, kumpi vain tuntuu luontevammalta. Molempiakin saa tehdä. Tarjoilijat puolestaan pukeutuvat pinkkeihin urheiluasusteisiin ja neonvihreisiin kauluspaitoihin. Tarjoilijoille suositellaan suht lyhyitä hiuksia, jotta ne on mahdollisimman helppoa nostaa pystyyn muotovaahdolla. Tarjoilijat tulevat myös pitämään peiliaurinkolaseja, jotka peittävät kolmasosan heidän kasvoistaan. Kauloissaan heillä on punaiset, keltapilkulliset huivit, jotka yltävät melkein napaan saakka.

Tarjoiltavien ruokien nimet, ja koko hemmetin ruokalistan, suunnittelevat ja kirjoittavat ryhmä kielentutkijoita, jotka ovat etsineet ja selvittäneet kaikki kaupungeissa puhuttavien murteiden harvinaisimmat, unhoonpainuneimmat ja kummallisimmat sanat niin ettei kukaan varmasti tiedä mitä tulee tilanneeksi. Kaikki ruoka tulee olemaan tukusta ostettua toissapäiväistä einesruokaa, joka maustetaan liiallisesti erilaisilla maustesekoituksilla, kuten tandoori masalalla, salsa per Bruschettalla ja tzatzikilla. Mikrolämmitteinen pinaattisoppa grillimausteella ja lipstikalla tulee olemaan talon erikoinen.

Niin että mitenkäs sitten suu pannaan kun stadilaisraflani avaa ovensa? Hiljaisiksi menevät kyllä Helsingin, Espoon ja Tampesterin koiranleuat, mutta kyllä meille täällä nauru, ja sitrus swissblendissä ja thai satayssa pyöritellyt kinkkurullat maittavat.

Koukkuhun matotuotteen mä pujotan ja...

Kuten olen selittänyt jokaiselle joka on suostunut kuuntelemaan edes hetken, tuli käyneeksi morsioni sekä hänen veljensä kanssa parin päivän kanoottiretkellä Repoveden luonnonpuiston kauniissa maisemissa. Ne jyrkät kalliorannat jotka sukelsivat mustiin järviin, lempeät elokuiset illat violetteine taivaineen ja kuikan haikea kutsu auringon painuttua mailleen…

Yksi tapahtumarikkaan matkan sattumuksia oli se, että näin ensi kertaa muikkuja luonnollisessa elinympäristössään eli vedessä. Jokainenhan tietää mikä on muikku, tuo pieni, hopeanvärinen, silkasta pelkästä maukkaudesta koostuva kalanen. Suomihan on ulkomailla kuuluisa siitä että muikkuja paistetaan Suomen markkinoilla ja toripäivillä vuosittain viisisataamiljoonaa rekkalastillista. Paljon enemmänkin toki menisi kaupaksi, mutta kun rekkojen pitää ennättää kuljettaa muutakin kuin kalaa. Kalan erinomaisesta mausta kertoo sekin, miten suomalaiset valokuvaajat ovat sanoneet yrmeille kohteilleen muikku jo neljänsadan vuoden ajan, sillä jo pelkän nimen kuuleminen saa kenen tahansa suun kaartumaan autuaaseen hymyyn. Englantiapuhuvissa maissahan kuvaajat sanovat vastaavasti hymyilyttämistarkoituksessa cheese eli juusto, joka on lyhenne termistä to cut the cheese, eli pieraista. Että jotkut osaavat olla lapsellisia…

Mutta niin, koska paistetut muikut ovat siis ruokalajien aatelia, päätin koettaa kalastaa muutamia. Lankomies oli voittanut kätevästi ennen reissua joistakin arpajaisista pienen, noin metrin mittaisen teleskooppi ongen, jonka hän oli kaukaa viisaana ottanut mukaansa. Pyydettyäni tarpeeksi kauniisti sain lainata sitä, ja jopa langon hankkimia matojakin. Ne olivat kapeita, kirkkaanpunaisia luikeroita jotka uivat jossakin kumman niljassa, jota purkin kannessa oleva teksti väitti kalaferomoniksi. Lanko puolestaan mainitsi että madot olivat kiinalaisia. Ihmettelin kyllä vähän että onko tosiaan kannattava bisnes tuottaa suomalaisille kalamiehille matoja Kiinasta asti, mutta samapa tuo minulle oli. Ei muuta kuin ulkomaanmato koukkuun ja ongelle.

En viitsi sanoa kuinka kauan minulta kesti tajuta että kiinankasiaiset olivat muovia. Olin varmasti aivan yhtä harmissani kuin ne muutamat kalat jotka olivat erehtyneet niitä maistamaan.

Vaikken harrastakaan kumpaakaan aktiivisesti, metsästys ja kalastus ovat minusta hienoja lajeja, mutta muovimatojen paljastuttua onkimisesta meni sillä kertaa kaikki hohto. Metsästystä on iän kaiken kuvattu tasaväkiseksi kamppailuksi metsästäjän ja saaliin välillä, ja minun mielestäni juuri kalastuksessa ovat molemmat osapuolet aina olleet kaikkein selvimmin samalla viivalla. Toisin kuin hirvillä tai metsäkanalinnuilla, kalalla on mahdollisuus hyötyäkin jotain jahdista, etenkin jos se kala on särki, jotka ovat aika piruja viemään madon koukusta. Kalalla on siis aivan yhtä suuri mahdollisuus olla vastapuolta taitavampi ja saada syödäkseen kuin kalastajallakin. Tämä tasaväkisen ja jalon mittelön koko perusajatus lentää romukoppaan mikäli kalastajat alkavat kategorisesti käyttää väärennettyjä irtovalematoja. Se on aivan sama asia kuin jos itse luulisitte saavanne ihanan vaahtokarkin, nielisitte sen ja huomaisittekin että kurkussanne olisi poikittain pyyhekumi. Tällä tavalla kala ei ainoastaan joudu altavastaajaksi, vaan menettää täysin vähäisetkään mahdollisuutensa hyötyä jotakin koko jupakasta.

Uskokaa minua, kiinalaisissa tekomadoissa piilee ainoastaan tuhon siemen. Ei niillä kalaa saa, ei niillä kuulukaan saada. Ne ovat luonnonvastaisia ja varmaan aika kalliitakin. Kaivakaa ja käyttäkää kotimaisia matoja, aina se maistuu kallalle paremmin kuin jäynäjuotikas, vaikka sitä olisi uitettu kiimalitkuissa vaikka kuinka. Ei se teidänkään pyyhekuminne siitä muuksi muutu, vaikka marinoisitte sitä missä.

 

Koiramäki tanssii ja soi

Tuossa eräänä yönä unta odotellessani mietiskelin Resident Evil viitosta, ja sitä miten joku voi oikeasti olla niin lapsellinen että varastaa ja särkee toisen polkupyörän (eivät liity toisiinsa), ja tulin ajatelleeksi ihmisen korvan rakennetta, ja sitä miten erilainen se on koirilla.

Jos olette koskaan tutkineet lähemmin koiran korvaa, joko uteliaisuuttanne tai sitten muuten vaan, olette varmasti huomanneet kuinka ne ovat paljon poimuisammat kuin meillä, ja kuinka paljon suuremmat niiden korvakäytävät ovat verrattuna omiimme. Voisi siis kuvitella että korviin työnnettävät nappikuulokkeet pysyisivät koirilla erityisen hyvin, siis aivan päinvastoin kuin ihmisillä. Esimerkiksi minun omista korvistani ne putoavat heti kun vähääkään aivastan tai putoan polkupyörän selästä. Koirille suunniteltuja nappikuulokkeita ei tosin varmaan ole olemassakaan, mutta eiköhän ole vain ajan kysymys että joku rupeaa valmistamaan ja markkinoimaan sellaisia. Luultavasti joku amerikkalainen.

 

Millaista musiikkia koirat sitten kuuntelisivat jos joku höntti saisi myytyä niiden omistajille koirien going-for-a-walkmanit? Oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti eivät mitään, sillä koirat ovat kotieläimiä eivätkä näin ollen kuuntele musiikkia. Eivät ne siitä mitään ymmärrä. Minun mielestäni olisi julmuutta altistaa koiraansa väkisin nappikuulokkeille.

Ja jos koirat nyt sattuisivatkin nauttimaan musiikista, niin ainakaan ne eivät missään nimessä kuuntelisi Snoop Doggia eivätkä missään tapauksessa ainakaan Cat Stevensiä. Koirat inhoavat sitä että niiden kustannuksella yritetään olla nokkelia. Jos koiralle kertoo puujalan, sen silmiin tulee murheellinen ilme eikä sille maistu ruoka koko päivänä. Niiden mielestä se on pahempaa kuin koululaisvitsit. Sitä paitsi puujalkavitsien kertominen koiralle saa kertojan tuntemaan itsensä ääliöksi.

Mutta eivät musiikki ja koirat sentään täysin yhteen sopimattomia ole. Tiede on todistanut jo kauan sitten, että ihmislapsen kehitykseen voidaan raskauden aikana vaikuttaa soittamalla tietynlaista musiikkia vasten äidin masua, esim. työntämällä sellainen perhanan nappikuuloke tämän napaan. Kohdun sisuksiin moikaavan klassisen musiikin on todistettu viisastuttavan ihmispentua, ja muu musiikki sitten kai tekee jotain muuta.

Ja koska ihminen on nisäkäs siinä missä koirakin, niin eikö musiikkia voitaisi käyttää myös koirien jalostuksessa?

Metsästyskoirien kasvattajat soittaisivat tiineenä oleville nartuilleen metsästysaiheisia lauluja, kuten vaikkapa Reino Helismaan klassikkoa Sorsanmetsästys, tarkoituksena näin yllyttää kehittyvien koirien metsästysviettiä. Missään tapauksessa ei kasvattaja kuitenkaan saisi käyttää sellaisia kappaleita kuin Thomas Arnen A-Hunting We Will Go tai Fröbelin Palikoiden Leijonan Metsästys, vaikka niillä epäilemättä saataisiinkin siirrettyä pentuihin emon vastapuhjennut kyky kiipeillä seinille.

Metsästyslaulujen lisäksi pitäisi myös soittaa erilaisia pamauksia jotta pennut tottuisivat niihin jo kohdussa. Metsästyksestä ei nimittäin tule mitään ilman koiraa, olen todennut sen itse. Joka kerta kun itse olen ollut mukana koirattomalla metsästysretkellä on saalis jäänyt siivet paukkuen pakoon kiitäväksi haaveeksi.

Itselläni ei tosin ole metsästyslupaa, mutta olen kyllä muutaman kerran lasauttanut haulikolla kannonnokkaan, ja täytyy sanoa ettei se ole elämä helppoa metsästäjilläkään. Laukauksen pamaus soi korvissa monta tuntia ja aseen potkaisu on lähes tarpeeksi voimakas pyöräyttämään varomattoman miehen ympäri kantapäänsä varassa. Tämä on huono juttu, sillä jo lapsena minulle tähdennettiin, että pesäpalloa pelatessakaan ei saa pyörähtää ympäri kantapäänsä varassa vaikka löisikin ohi. Se on huonoa käytöstä ja voi aiheuttaa vaaratilanteen, joten tuskinpa sitä katsottaisiin hyvällä silmällä ampumaurheilussakaan.

Seurakoirille kasvattajat soittaisivat laidasta laitaan kaikkia musiikkityylejä jotta niistä kasvaisi suvaitsevaisia ja avomielisiä, tosin iskelmämusiikkia tulisi varmaankin painottaa jotta koirien kyky empatiaan ja omistajansa tunnetilojen vaihteluiden huomaamiseen saataisiin hiottua huippuunsa. Hyviä kappaleita tähän olisivat esimerkiksi Topi Sorsakosken Kulkukoirat sekä Leevi And The Leavingsin Rin Tin Tin.

Ja onhan näitä muitakin. Huumekoirille soitettaisiin teknoa että ne pääsisivät mukaan narkoosimaailman kiihkeään rytmiin, paimenkoirat puolestaan kuuntelisivat tietenkin marssimusiikkia ja opaskoirat vaikkapa morsetusta, sillä sen tulkinnassa on oltava korvat tarkkana. Poliisi- ja vahtikoirat saisivat kuunnella rokkia ja metallia, kaikkein mieluiten sankariheviä jotta niistä tulisi urheita ja pelottomia yhteiskunnan ja kodin puolustajia. Tähän tarkoitukseen olisi ilman muuta parasta valita Rhapsody of Fire orkesterin Symphony of Enchanted Lands II – The Dark Secret, Triumph or Agony, The Frozen Tears of Angels sekä From Chaos to Eternity levyt, sillä niissä on mukana laulajana ja kertojana Christopher Lee. 

Minusta maailman pahuus ei yhtäkkiä tunnukaan niin raskaalta ja sydämeeni syttyy hehkuva lämpö kun ajattelen että Leen kaltainen megatähti lähtee tekemään sankariheviä nuorison kanssa. Eikö teillekin? 

Vaikka aikaisemmin todistinkin ettei musikaalisia koiria ole olemassakaan, niin tällainen rodunjalostus saattaisi kenties muuttaa tilanteen. Jo ennen syntymäänsä musiikin veriinsä saaneet sessut alkaisivat reagoida kuulemiinsa säveliin ja käyttäytyä kuten kaikki musiikinystävät.

Pentuiässä musiikki olisi jokseenkin yhdentekevää, mutta jo neljävuotiaat koirat alkaisivat aina automatkoilla ulvoa eivätkä herkeäisi ennen kuin radio käännettäisiin soittamaan niille mieluista musiikkia. Viisi ja kuusivuotiaaksi ehtineet koirat kuuntelisivat mielellään melkein mitä tahansa, mutta kahdeksaan vuoteen ehtiessä ne eivät suostuisi kuuntelemaan enää mitään muuta kuin sellaista musiikkia josta ne olivat pitäneet neljä ja viisivuotiaina ja järsisivät kaikki omistajansa epämieluisiksi kokemansa levyt, kunnes lopulta kymmenen vuotta täytettyään ne kuuntelisivat vain uutisia.

Mutta koskaan, milloinkaan, sinä ilmoisena ikänä ne eivät kuuntelisi Snoop Doggya tai Cat Stevensiä. 

 

"Hän veistelee taas."

Jos Vaahteramäen Eemeli jostain tunnetaan, niin puu-ukoistaan, ja veistelinpä minäkin tuossa männä viikonloppuna vähäsen puukuvajaista. Noin niin kuin aikani kuluksi, ratokseni. Se, kuinka veistotyöni sujui, ei kuulu tähän, mutta tulin ikään kuin sattumoisin, aivan vahingossa, kehitelleeksi aivan uuden ja käänteentekevän tavan puuveistosten ja sängynpäätyjen valmistamiseen, että loppuu se moottorisahalla tuhraaminen.

Maailmassa, jossa nykypäivänä elämme, on pelkistetysti kolme raaka-ainetta, joista suurin osa päivittäin käyttämistämme esineistä koostuu. Metalli, muovi ja puu ovat suositumpia kuin koskaan, pronssin ja kiven jäätyä pääsääntöisesti kokonaan pois käytöstä seitsemänkymmentäluvun myötä. Kahteen toveriinsa verrattuna puu on ilman muuta kaunein ja miellyttävin aines melkeinpä missä tahansa käytettäväksi, mutta toisaalta ei käy totuudessa pysyttelevän havainnoitsijan sivuuttaminen sitä, miten paljon helpompaa metalli ja muovi on muovata kulloinkin haluttuun muotoon.

Tästä etulyöntiasemastaan metalli ja muovi saavat kiittää kykyään sulaa. Estetiikan tajua loukkaavista klimpeistä ja könteistä saa pienellä lämmittämisellä muovailtua melkeinpä mitä tahansa, kuten oluttölkkejä tai pieniä Cthulhu–patsaita lautapeliin, jotka voi sitten asetella rinkiin katsomaan toisiaan, niin että näyttää kuin niillä olisi menossa kinkerit. Mutta laitapa kattilaan viehkosti muodostunut oksanpätkä tahi juurikasvannainen, niin tuleenhan se syttyy, armotta, aivan joka kerta.

Ja juuri tähän ongelmaan minä olen keksinyt ratkaisun.

Kuten tiedämme, puun sulattamisen ongelman ytimenä on se, että se palaa, kuten jo sanoinkin, ja palamisen eli hapettumisen edellytyksenä, kuten tiedämme, on riittävä hapen saanti. Ei tarvitse siis kuin estää happea sekaantumasta tähän yhtälöön ja voilà, (ranskaa, tarkoittaa ta–daa) saadaan sulaa puuta.

Kaikkein helpoin, ja itse asiassa ainoa tapa, tämän saavuttamiseksi on valmistaa tyhjiö. Tyhjiökuvun voi rakentaa esimerkiksi pleksistä. Tai oikeastaan vain etuseinän tarvitsee olla pleksiä, eikä senkään oikeastaan kokonaan, kunhan siinä on vain ikkuna josta näkee hyvin sisään. Eikä kuvunkaan tarvitse olla muodoltaan kupumainen, sillä sellaista on vaikea valmistaa kotona ja se vaatii liikaa tilaa, joten suosittelen tekemään siitä neliskanttisen. Oli miten oli, tähän etuseinään, olkoon se nyt sitten pleksiä vain osittain tai kokonaan, tehdään kaksi viisitoista senttiä halkaisijaltaan olevaa reikää, joihin kiinnitetään sisäpuolelle oikein tiukasti pitkät tiskihanskat. Laatikon, meinaan siis kuvun, reunat ja liitokset tulee sivellä huolellisesti silikonilla, ettei ilma pääse kulkemaan. Kuvun mitat ovat jokaisen rakentajan vapaasti valittavissa, mutta sen sisään tulisi tässä havainnollistamiskokeessa mahtua sähköhella. Sähköhellan lisäksi kupuun, hellan päälle, laitetaan kattila sulatettavine puupaloineen, sulalle puulle varattu muotti, lusikka, sekä kynttilä.

Kun valmistelut on saatu valmiiksi, kynttilä sytytetään, ja kupu asetetaan paikoilleen. Myös kuvun alareunan ja lattian välinen rako on aiheellista tiivistää silikonilla. Tämän jälkeen odotetaan että kynttilä sammuu, mistä nähdään että kuvun sisältä on loppunut happi, ja sen tilalla on tyhjiö. Tämän jälkeen etuseinään kiinnitettyä hansikasta äärimmäisen varovasti käyttämällä hellan levy väännetään päälle, ja jäädään odottamaan. Kun levy kuumentaa kattilan niin kuumaksi että se normaalioloissa sytyttäisi puun tuleen, se alkaakin hapen puutteessa sulattaa sitä. Tämä saattaa kestää jonkin aikaa, sillä puussa vallitsevan hiilen sulamislämpötila on kolme ja puolituhatta celsiusta. Levyn lämpeneminen niin kuumaksi tullee viemään jokusen tovin, joten sijaistoimintaa on syytä varata.

Kun puu on varmasti sulanut kokonaan, minkä voi todeta hämmentämällä kattilaa varovasti, sula aines kaadetaan muottiin, ja presto, (taikurikieltä, tarkoittaa hoplaa) näin on virheetön puutyö valmis. Valun pitää kuitenkin antaa jäähtyä kaikessa rauhassa yön yli, vähintään kaksitoista tuntia. Jos kupuun päästetään happea liian aikaisin, koko systeemi voi roihahtaa ilmiliekkeihin, ja siinähän sitä sitten oltaisiin, niin.

Tällaisessa pienessä mallissa ei tietenkään voi tehdä mitään kovin suurta, kuten esimerkiksi kirjoituspöytiä tai vinttikaivoja, mutta temppukos se on etevän insinöörin ja pätevän arkkitehdin, eli ketkä tällaisia laitoksia nyt rakentavatkaan, ottaa asiasta pohti ja suunnitella tyhjiöperiaatteella toimivia tuotantolinjoja teollisuuden puitteisiin. Kehittelemäni patentti on kaupan, ja vielä aika halvalla.

Kunhan vaan vielä keksisin, miten sulaneen puun syiden sekaantumisen saisi estetyksi, niin siinäpä vasta Sampo. 

Pullojukka

Aina joskus suorastaan ihmettelen sitä miten ihmeellisen tieteellinen mieli minulla onkaan. Tuossa eräänä päivänä todetessani, ettei puolityhjään pulloon virittelemäni homeviljelmä ole edistynyt vähääkään, tulin keksineeksi mihin muuhun, paljon palkitsevampaan ja nätimpään kasvatustyöhön pullon salatut kyvyt voisi valjastaa. En osaa vielä sanoa kuinka hyvin ajatukseni toimii käytännössä, sillä en tiedä mistä tähän vuodenaikaan voisi saada kokeeseen vaadittavaa rairuohoa, joten selitän teoriani puhtaasti teoreettisesti.

Alkaa.

Kaikkihan tietävät kultakalat, ja useimmat myös tietävät sen legendan miten pienessä akvaariossa elävät kultakalat eivät kasva suuremmiksi jos niillä ei ole siihen tilaa. Tämähän on aivan luonnollista, ja miksei siis kasvua voisi rajoittaa muissakin eliössä tilanpuutteella? Ajatukseni oli siis kasvattaa pullon rajallista tilavuutta hyödyntäen pienoiskokoinen auringonkukka joka olisi ollut pituudeltaan noin viisitoista tai kaksikymmentä senttimetriä.

Kasvatus olisi tapahtunut niin, että tavalliseen puolentoista litran limsapulloon laitetaan pohjalle viisi senttiä ruokamultaa, jonne kylvetään sitä edellä mainittua rairuohoa. Ensiksikin sen takia että se kuohkeuttaa ja valmistaa maata, toiseksi se tulee näyttämään nätiltä myöhemmin. Kun ruoho on päässyt hyvään alkuun, pullo olisi avattu ja sinne olisi pudotettu siemen, joka olisi haudattu mullan sekaan käyttäen ohutta mutta tanakkaa tikkua. Tämän jälkeen pullo pitäisi sulkea uudelleen tiiviisti ettei kukan pirulainen pääse kasvamaan ulos pullon suusta. Mutta koska kukalle olisi kuitenkin varmistettava riittävä hapensaanti, tulisi pullon kylkeen porata viisitoista pientä reikää, halkaisijaltaan korkeintaan kolme milliä, jotta ilmanvaihto toteutuisi kätevästi ja riittävässä määrin. Pulloon porattaisiin myös yksi muita isompi aukko, halkaisijaltaan sentti, jonka kautta kukkaa voitaisiin kastella suihkepullolla. Pullo tulisi myös asettaa sellaiseen paikkaan jossa se saa mahdollisimman paljon auringonvaloa.

Mikäli kaikki olisi sujunut hyvin, olisi minulla kaiken järjen mukaan muutaman kuukauden kuluttua ollut pullossa ihka oikea, kaksikymmentä senttiä korkea miniatyyriauringonkukka. Ilmoitettuani asiasta lehdille sekä Internetille olisin noussut maailmanmaineeseen ja kunniaan tiedeyhteisöissä ja Helsingin yliopiston kasvitieteen yksikön johtaja Marko Hyvärinen olisi kutsunut minut samppanjalounaalle ja taputtanut reilusti olalle ja sanonut että ”Olet sinä vaan aika poika”.

Ihmekasvini olisi tietenkin herättänyt suunnatonta kiinnostusta myöskin ulkomailla ja ennen pitkää postilaatikkoon kolahtaisi kullattu kirje Ruotsin kuninkaalliselta tiedeakatemialta jossa Svante Lindqvist, kyseisen puulaakin johtaja ja oikein kelpo veikko, ilmoittaisi että tunnustukseksi päätähuimaavasta saavutuksestani ja tieteellisestä merkityksestäni he olisivat päättäneet myöntää minulle aivan erityisesti minua varten luodun Nobelin kukkainistutuksenpalkinnon, jonka saisin tulla noutamaan seuraavassa gaalassa kunhan vain toisin heidän nähtäväkseen ihmekasvini. Minä olisin tietenkin nöyrä ja syvästi liikuttunut tästä arvonannosta, ja niin minä armollisesti suostuisin.

Niin sitten tulisi joulukuu ja minä hipsisin lentokentälle ja tulliselvitykseen pullokukkineni kiitospuhe povarissa pullottaen, mutta voi. Nykyisten terrorisminvastaisten turvasäännösten vuoksihan ei lentokoneisiin saa viedä omia pulloja ollenkaan koska niissä saattaa olla jotakin jolla terroristi saattaa niin sanotusti lennättää ilmaan koko koneen, stuertittaren tarjoilukärreineen kaikkineen.

Siinä minä siis seisoisin vastakkain epäluuloisen tullivahdin kanssa joka tuijottaisi pulloani silmät pyöreinä niin kuin meidän kissa kun se on epäluuloinen, ja sitten se huutaisi ”Vastarinta on hyödytöntä!”, sieppaisi pulloni ja rientäisi pois jälleen kuin meidän kissa rientää pois kun sillä on hepuli, ja hävittäisi koko tieteellisen läpimurtoni terrorisminvastaisilla turvalaitteillaan.

 

Niin minulta olisi jäänyt siis palkinto joka tapauksessa saamatta vaikka olisinkin onnistunut. Ja ihan vaan ymmärtämättömän tullimiehen takia. Ja mitä varten minun olisi muka edes pitänyt viedä koko pulloa näytille yhtään mihinkään? Eikö ne akateemikot olisi uskoneet että minulla oikeasti oli sellainen? Olisihan siitä ollut kuvia lehdissä ja telkkarissa. Umpikieroa sakkia. Saatana! Pitäkää Nobelinne!

Hyst!

Pitkin kesää sai taas lähestulkoon jokaisen festaririehan aikaan ja jälkeen lukea lehdistä siitä, miten kulloistenkin zembaloiden lähellä asuneet ihmiset ovat häiriintyneet liian kovasta musasta ja melusta, ja mitä tekee poliisi ja eikö niille löydy kuria. Sama laulu vuodesta toiseen.

Tokihan meluhaittoihin on sentään jotenkin puututtu, tai ainakin yritetty puuttua. Soiton pitää loppua johonkin tiettyyn kellonaikaan mennessä, musiikintoistolaitteet pyritään mahdollisuuksien mukaan suuntaamaan poispäin ympäröivästä asutuksesta, ja jos olen ymmärtänyt oikein, paikanpäällä on kaiken aikaa yksi tai useampi viranomainen vahtimassa desibelimittarin kanssa ettei meno ylitä sallittuja rajoja, joka taisi olla 90 desibeliä.

Törnävällä tämä asia on kuulemani mukaan ainakin aikaisemmin ratkaistu rahalla. Jokainen joka on valittanut Provinssirockin aiheuttamasta melusta, on saanut jonkinlaisen pienen kipurahan. Käsitykseni mukaan tämä oli oikein suosittua, ja jokavuotinen tulolähde kaikille vähänkään siellä päin asuville.

Minä olen kuitenkin keksinyt (luonnollisesti) paremman ratkaisun hiljaisuuden arvostajille.

Menetelmäni on yhtä nerokas kuin se on yksinkertainenkin, ja sen inspiraatio kumpuaa kaukaa lapsuuteni hämäristä. Lukemattomat ovat ne c-kasetit jotka olen tärvännyt painamalla sitä vihoviimeistä nauhoitusnappulaa kun on pitänyt kelata tai stopata. Niille jotka tältä ovat välttyneet, voin selittää että ilman kiinnikytkettyä äänitysvehjettä kasettiin tuli sellainen yllättävä mykkä hetki.

Keksintöni perustuu siis kaikessa yksinkertaisuudessaan hiljaisuuden soittamiseen, eli äänen kumoamiseen. Tämä tapahtuu seuraavasti. Otetaan ihan mikä tahansa ääntä tallentava laite, ei yhtään väliä mikä, ja laitetaan se hiljaiseen paikkaan. On tärkeää että nauhoittavan laitteen sisääntulo säädetään niin hiljaiselle kuin mahdollista. Tällä tavoin mahdollisten häiriöäänten ja kohinoiden volyymi saadaan minimoiduksi. Sitten koneen annetaan nauhoittaa niin kauan kuin tarpeelliselta tuntuu, ja näin meillä on levyllinen hiljaisuutta.

Seuraavan kerran kun lähellä pidetyt festarit tai naapurin remontti alkavat riipiä, ei muuta kuin hiljaisuuslevy soimaan ja ääni niin kovalle että kajareista kumpuavan hiljaisuuden äänenvoimakkuus ylittää muut äänet ja hukuttaa ne alleen.

Mutta, ennen kuin kukin ryntää nauhoittamaan laittomia hiljaisuuslevy kopioitaan, minulla on nimittäin patentti haussa, niin että älkää yhtään yrittäkö, on hyvä ottaa huomioon, että äänitettävän hiljaisuuden on oltava juuri oikeanlaista. Monet joilta puuttuu tieteellinen mielenlaatu luulevat tietysti että täydellinen hiljaisuus on tietenkin kaikkein parasta, mutta siinä he ovat väärässä.

South Minneapolisissa, siis Amerikassa, sijaitsevan Orfield Laboratoriesin väki on paremman tekemisen puutteessa rakentanut, oletettavasti superlonista ja munakennoista, huoneen, joka imee kaiken ääneen 99.99 prosenttisesti, eli ei ole täysin hiljainen sekään.

 

Laitoksen perustaja ja johtaja, Steven Orfield, sanoo että ”Me haastamme ihmiset istumaan huoneessa pimeässä, eräs reportteri oli siellä 45 minuuttia.” No, huvinsa kullakin, mutta koko jutun vitsi on siinä, että tuo 45 minuuttia on ilmeisesti virallinen ennätys. Huoneessa ei siis kerta kaikkiaan pysty olemaan kovin kauaa. Tämä johtuu siitä, että kun korvat sopeutuvat hiljaisuuteen, ja pinnistelevät vallan vimmatusti kuullakseen edes jotakin, niin lopulta huoneeseen teljetty parka alkaa kuulla oman sydämensä lyönnit, keuhkojensa pihinän ja kaikki muuta äänet joita ihmiskeho voi vaan päästää. Huone saattaa aiheuttaa myös voimakkaita hallusinaatioita, mitkä puolestaan poikivat pelkotiloja ja paniikkia. Orfield Laboratoriesissa kukaan ei kuule huutoasi. 

Täydellinen, tai edes 99.99 prosenttinen hiljaisuus ei siis ole niin hieno juttu kuin voisi luulla. Kuvitelkaa nyt että ensin äänittäisitte (luvatta) itsellenne nauhan hiljaisuushuoneen hiljaisuutta, ja sitten panisitte sen soimaan ja vielä lujaa. Siinähän sitten retkottaisitte lattialla suu vaahdossa, sairaiden mielikuvien ja murisevan mahanne ahdistamana. Siinä voisi hyvinkin lähteä henki.

Kannattaa siis sen sijaan mennä, tai siis ostaa sellaisia levyjä jotka on menty, nauhoittamaan vaikka syysöisessä metsässä. Tuolloinkin hiljaisuus on lähes rikkumaton, mutta se on tuttua ja lohdullista hiljaisuutta, jonka sisästä saattaa silloin tällöin lehahtaa lentoon pyyn kaihoisa vislaus, kun se synkkien kuusten pimennossa kutsuu puolisoa, jotakuta jota rakastaa. Jotakuta, jota suojella päälle kaatuvia vuosia vastaan.

Jotakuta, jota pitää lähellä.

 

Minkä takia?

Maailmasta löytyy ainakin miljoona epäkohtaa, ja varmasti enemmänkin jos niitä alkaa oikein työkseen miettiä, sellaisia pieniä ärsyttäviä asioita, jotka eteen sattuessa tai muuten mieleen juolahtaessa pilaavat päivän meneillään olevan hetken. Silloin sitä tulee kysyneeksi, itseltään jos on yksin ja joltain toiselta jos on kaksin tai enemmin, että minkä takia tämäkin asia on näin? Minä en nyt ala listaamaan tähän niitä kaikkia asioita joista näin voi kysyä, ettei tule kiukustus, muutamia vaan joita olen itse havainnoinut, että saisitte ajattelemisen aihetta. Ei teillä kumminkaan mitään parempaakaan tekemistä ole jos kerran joudatte tätäkin lukea.

Minkä takia aina kun mesessä tai skypessä tai ihan missä tahansa tekstiviestimessä yrittää kirjoittaa jotakin ylettömän hienoa, sinne pujahtaa jokin pienen pieni kirjoitusvirhe, esimerkiksi yksi kirjain väärässä paikassa, niin että koko jutun merkitys muuttuu joko rivoksi tai muuten räät parralle (parrakkailla miehillä ja miksei myös harvemmin naisilla, muilla muualle) täräyttävän koomiseksi? Etenkin puhelimien ennakoivan tekstinsyötön kanssa tällainen haveri sattuu itkettävän helposti. Helpompi ja nopeampi tapa kirjoittaa, ja kissan villat. Siinä sitä sitten ollaan vääristyneen rakkaudentunnustuksen, manifestin tai sitaatin kanssa, ja viestin vastaanottaja pitää kirjoittajaa tonttuna, mikä on mielestäni julmaa ja epätarpeellista. Väärinkirjoittaneelle on aivan tarpeeksi rangaistusta jo siinä, että hän tietää siteeranneensa Anni Polvaa taas väärin.

Minkä takia peruskoulun ylemmillä luokilla pitää opetella ruotsinkieltä vaikka se on vaikeaa kuin selällään nukkuminen? Tiedän kyllä että tämä on jo monesti kaluttu ja köykäiseksi havaittu aihe, mutta kysynpähän kumminkin. Itku meinaa päästä kun vain muistelenkin, raavaalta mieheltä täydellä karvalla. Eihän Ruotsissakaan kumminkaan väkipakolla panna pojkeja och flickoja pänttäämään kuulemma aivan yhtä vaikeaa suomea rumasti kuvitetuista kirjoista niin kuin meilläkin oli, opettajan joutuessa kokeiden kuullunymmärtämisosiossa lukemaan tekstin itse ääneen, kun oppilaat eivät saa selvää c-kasetilta soitetusta puheesta, jossa kummallista härmänsuomea murtava henkilö kertoo olevansa kohmelossa ja juovansa kurrimaitoa. Eihän?

Minkä takia kaikki toisiaan tukevat ruokatavarat loppuvat aina eri aikoihin eivätkä koskaan yhtä aikaa? Puhun nyt erityisesti leivästä, voista ja juustosta. Jos on leipää ja voita, niin juusto on varmasti loppu, ja jos on juustoa ja leipää niin ei ole voita. Jos puolestaan ei ole leipää, niin silloin voi sentään siteerata Kaislikossa suhisee kirjan Myyrää, joka voivotteli tätä asiaa. Silloinkin tosin jää nälkäiseksi, mutta jos paikalla on joku joka tuntee sitaatin, niin saapahan ainakin naurut. Tai huvittuneen hymähdyksen. Tai hitaan katseen. Oikeastaan se on aika lailla se ja sama mitä saa, kauppaan siitä pitää kumminkin lähteä.

Minkä takia Salaisissa kansioissa on aina niin, että olipa kyseistä tapausta tutkiva työpari liikkeellä millaisella kokoonpanolla, Mulder ja Scully, Scully ja Dogget, Mulder ja Dogget et cetera ad nauseam, hyvänsä, niin näistä toinen ei ikinä usko mitään mitä toinen sanoo sille, vaikka asia olisikin aivan selvä, ja vaikka se toinen olisikin itse siepattu lentävään lautaseen ties kuinka monta kertaa, tai ollut noin muuten kokemassa yliluonnollisuutta korkeimman omakätisesti? Scully (tai joku muu, yleensä kyllä Scully) vaan jäkättää joka jaksossa että ”asialle on olemassa tieteellinen selitys”, ja parin, eli yleensä Mulderin, naama menee mutruun kun työtoveri vain halveeraa ja sanoo hulluksi kaiken aikaa.

Minkä takia minä vilustun joka kerta kun päätän että alan kuntoilla joko lenkkeillen tahi pyöräillen? Aina ensimmäisellä reippailuretkellä saan kylmää ja niiskutan seuraavat kaksi viikkoa ja olen vetämättömissä. Itseään voisi tietenkin varjella raa’alta ulkoilmalta käymällä uimassa, mutta uimahallissa ravaaminen monta kertaa viikossa käy aika pian yksitoikkoiseksi, kun pitää kiertää vaan sitä yhtä ja samaa allasta päästä päähän. Kymmenennen kierroksen jälkeen tulee auttamatta tylsää, ja jos erehtyy haukottelemaan niin hukkuu.

Minkä takia, minä kysyn vaan. Onko Ruotsissa edes c-kasetteja? Harmittaa tällainen.

 

Paskapuhetta

Älkää nyt pitäkö minua vulgaarina, mutta ulkomaisia artikkeleita lukiessa olen syystä tai toisesta hyvinkin mieltynyt syvää närkästystä kuvaavaan ilmaisuun, to lose ones (his/hers) shit. Vaikka paskansa menettämisestä puhuttaessa voisikin kuvitella, että puhe on joko perinpohjaisen murtovarkauden taikka sitten pahan vatsataudin uhriksi joutumisesta, sillä tarkoitetaan kuitenkin tilannetta, jossa ilmaukseen viittaava henkilö menettää täydellisesti malttinsa ylettömäksi kokemansa antagonisaation kohdistuessa itseensä. Seuraukset ovat useimmiten tuhoisat, tavalla tai toisella.

Sanonnan alkuperä juontuu epäilemättä lähes identtiseen kuvaukseen, to lose ones marbles. Tämä lausunto ei tosin ole sisällöltään aivan yhtä jyrkkä kuin versomansa seuraaja, vaan sen sijaan että kuvaisi hillitöntä raivokohtausta vailla kaikkea harkintaa, se pikemminkin vihjaa lempeästi että kielikuvan kohteen pakasta saattaa olla muutama inkkari löysällä.

Näiden sanontojen samankaltaisesta kirjoitusasusta huolimatta niiden yhteys ei avaudu ehkä aivan tällaisenaan, mutta minä selitän.

Englanninkielen sana marble kääntyy suomeksi muotoon marmorikuula, ja mitä kuulilla tehdään? Niitähän tietenkin pyöritellään, tai jos ei varsinaisesti pyöritellä, niin heitetään, jolloin ne ainakin jossakin vaiheessa pyörivät pitkin maan pintaa. Tätä peliä ovat maailman lapset pelanneet ikimuistoisista ajoista saakka, mutta eräs kuulanpyörittäjä on harrastanut sitä vieläkin kauemmin.

Puhun tietenkin skarabeesta (Scarabaeus viettei) eli pyhästä pillerinpyörittäjästä. Nämä Egyptin mytologiassa keskeiset hyönteiset ovat saaneet nimensä siitä, kuinka ne kokoavat löytämästään lannasta suuren pallon, tai kuulan, jota ne sitten pyörittelevät pitkin maata pesäkoloonsa. Pesässä pillerinpyörittäjät munivat siihen ja hautaavat sen odottamaan toukkien kuoriutumista jotka sitten käyttävät lantaa ravintonaan.

Eikö selkene vieläkään?

No, nämä edellä mainitut paskakikkareet, tai kuulat, ovat pyhien pillerinpyörittäjien heimon selviytymisen ja säilymisen elinehto. Mikäli pillerinpyörittäjän ei onnistuisi löytää niin kipeästi tarvitsemaansa ulostetta, se ei pystyisi lisääntymään, eikä, puhtaasti biologiselta näkökannalta katsoen, kykenisi täyttämään tarkoitustaan.

Paskan kadottaminen olisi siis mitä kohtalokkain ja tuhoisin tapaus tälle pienelle eläimelle, ja epäilemättä se aina sellaisissa tilanteissa menettää pienen eläimen malttinsa. Näin ollen olen nähdäkseni selvittänyt täysin aukottomasti näiden kahden sanonnan kiistattoman yhteyden.

Siitä, mistä to lose ones marbles puolestaan juontaa juurensa, minulla ei ole hajuakaan.