perjantai 29. marraskuuta 2013

Stadilaisrafla

Tuossa syksymmällä ajauduin muutaman, tai tarkemmin sanoen neljän tai viiden, riippuu ihan katsantokannasta, yhteensattuman kautta yhteen Suomen kaupunkiin. Häveliäisyyssyistä jätän mainitsematta kaupungin nimen, kuten myös sen ravintolan johon vaimoni kanssa päädyimme. Olen varma että hän tarkoitti pelkkää hyvää, halusi ehkä tehdä oloni kotoisaksi tai tarjota uniikin elämyksen tai jotain. Voi sitä kultaista naista, eihän se hänen vikansa ole että olen yrmy. Onnellinen ja kiitollinen saan olla kun minut huoli, mutta se ei silti velvoita minua pitämään jokaisesta ravintolasta jossa käymme.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/0/00/Soviet_POWs_in_Muuj%C3%A4rvi_camp.jpg

Niin, se ravintola. Tämä kertomukseni katalyyttinä toimiva nimenomainen ravitsemusliike mainosti itseään jonkinlaisena maalaisravintolana. Paskan marjat, sanon minä. Sen ravintolan omistaja, sekä mahdollinen ulkopuolinen sisustaja, ei, taikka eivät, ole kyllä ikinä käyneetkään tämän anonyymin kaupungin ulkopuolella, saatikka sitten maalla. Toivon että kyse on pelkästään omistajasta, sillä en mielelläni uskoisi että ammattimainen sisustussuunnittelija voisi saada aikaan sellaista jälkeä, ja kehtaisi vielä tehdä sitä työkseen, vaatia siis rahaa mokomasta. Puistattaa ajatellakin, pthyi.

Ravintolan sisustus koostui kaikenkarvaisille puukalusteille kasatuista tavaroista jotka oli ilmeisesti ostettu jonkin matkamuistomyymälän pitäjän kuolinpesän pakkohuutokaupasta. Siellä oli jonkinlaisia betonimyllyssä parikymmentä kierrosta haudutettuja lappalaistonttuja, loppuun ja vielä reilusti pidemmällekin ajettuja reenraunioita, kattoparruihin pultattuja tekokanoja ja kanaverkkoa ja koinsyömä porontapainen, muun muassa. Seinille oli maalattu myös tienviittoja jotka osoittivat useisiin maalaiskuntiin, ja joiden oli ilmeisesti tarkoitus edustaa todellisia hevonkuusia, joissa ei vielä tunneta sähköä ja vesijohdoistakin on kuultu vasta huhuja.

Koko ravintola oli siis varsin amerikkalaistyylinen paikka. Itse asiassa se oli niin amerikkalainen, että viereisessä pöydässä istuva pariskuntakin oli amerikkalainen. He puhuivat paksua Teksasin-murretta, joivat khouka-kholaa, ja vaikuttivat vieläkin eksyneemmiltä kuin minä. Mietin pitkään että millainen tapahtumasarja oli saattanut nämä kaksi piruparkaa Amerikasta asti Suomeen siihen nimenomaiseen ravintolaan ja vielä samaan aikaan minun, tämän tekstin kirjoittajan, kanssa. Sellaista laskutoimitusta ei voi kyllä ihmisen mieli ratkaista, ei koskaan. Eikä ole tarkoitettukaan.


http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/0/03/Brooklyn_Museum_-_Study_for_The_Dead_Alchemist_-_Elihu_Vedder_-_overall.jpg

Ruuan tuleminen ei juurikaan parantanut mielipidettäni tästä ravintolasta. Tilaamani paistinperunat olivat käsittämättömän kalliit, etenkin kun ottaa huomioon sen miltä ne maistuivat. En ole pistänyt suuhuni vastaavaa yli viiteentoista vuoteen, en sen jälkeen kun eräs serkkutyttöni oli vahtimassa minua yhden kesäviikon, kun itse olin lomalla ja vanhempani töissä. Olen kuitenkin varma että hän on tätä nykyä mitä mainioin kokki, siitä huolimatta että onkin tavattoman hoikka. Onhan hän nykyään jo äiti, ja äidit tekevät aina hyvää ruokaa. Sitä paitsi huonot paistinperunat olivat aivan ansaittuja, sillä käyttäydyin muistaakseni aika huonosti häntä kohtaan ja olen siitä kamalan pahoillani. Anteeksi serkku. Jätän hänenkin nimensä mainitsematta, koska hän ei välttämättä halua esiintyä jutuissani omalla nimellään, minkä ymmärrän toki hyvin.

Mutta palataanpa tuohon ravintolaan, mutta vain ja ainoastaan muistoissani. Se asenne millä tuo syöttölä, jonka nimen jätän mainitsematta kiitoksena mukavalle henkilökunnalle, suhtautui maaseutuun ja maalaisiin, ärsytti minua. Se, että seinälle oli maalattu omaan synnyinkuntaani osoittava tienviitta, suoraan sanoen loukkasi minua. Maaseutu ja maalaiset eivät ole mikään vitsi kaupunkilaisten huvitukseksi. Kysynpähän vaan, miltä mahtaa kaupunkilaisista tuntua sitten, kun minä saan pykättyä oman kaupunkilaisteemaisen ravintolani tänne maaseudun rauhaan, peltojen ja metsäin syliin.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/c/cd/Paradise_Inn_in_Black_and_White.jpg

Kaupunkilaisravintolassani tulee ensinkin olemaan oikein suuret ikkunat, mutta ne on naulattu umpeen vanerilevyillä, joihin puolestaan on maalattu sentin paksu kerros graffiteja. Ulko-oven yläpuolella tulee olemaan neonvalomainos, jossa lukee ravintolan nimi, ja sen väri vaihtuu sinisestä vihreän kautta keltaiseen ja siitä oranssin avulla punaiseen, sitten violettiin ja taas siniseen puolen sekunnin välein. Ovi on kromia, sen yläosassa on pyöreä ikkuna, ja alaosa liisteröidään peittoon sadoilla epämääräisillä mainoksilla.

Ravintolan sisäpuoli sisustetaan seuraavasti: Lattia on shakkikuvioista linoleumimattoa, katto on violetista peililasista ja seinät on tapetoitu Helsingin Sanomilla. Pöytien kannet ovat muovipusseista keitettyä, kirjavaa pleksiä, jalat metallia. Tuolit valmistetaan samalla tekniikalla. Valaistuksesta huolehtivat useat liian kirkkaat värivalot, jotka keikkuvat älyttömästi puolelta toiselle. Seinillä ja pöytien välissä on useita hyllyjä, jotka on lastattu täyteen kaikilla mahdollisilla kaupunkien nähtävyyksiä esittävillä matkamuistoilla, mitä ympäri maata kiertävät asiamieheni ovat parhaillaan hankkimassa.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b4/Pike_Public_Market_-_vegetable_vendor_daystalls_-_1917_.jpg

Sisällä syömäänpyrkijöitä vastassa on hovimestari, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin kieltolain aikaiset gangsterit piirretyissä, eli puvuntakki, suorat housut ja nyrkinkokoinen kukka rintapielessä. Puvun raitojen pitää olla vähintään puolentoista sentin paksuisia, ja hänen tulee jouten ollessaan, siis asiakkaita odottaessaan, joko heitellä ilmaan kolikkoa tai pyöritellä hammastikkua suupielestä toiseen mahdollisimman näyttävästi, kumpi vain tuntuu luontevammalta. Molempiakin saa tehdä. Tarjoilijat puolestaan pukeutuvat pinkkeihin urheiluasusteisiin ja neonvihreisiin kauluspaitoihin. Tarjoilijoille suositellaan suht lyhyitä hiuksia, jotta ne on mahdollisimman helppoa nostaa pystyyn muotovaahdolla. Tarjoilijat tulevat myös pitämään peiliaurinkolaseja, jotka peittävät kolmasosan heidän kasvoistaan. Kauloissaan heillä on punaiset, keltapilkulliset huivit, jotka yltävät melkein napaan saakka.

Tarjoiltavien ruokien nimet, ja koko hemmetin ruokalistan, suunnittelevat ja kirjoittavat ryhmä kielentutkijoita, jotka ovat etsineet ja selvittäneet kaikki kaupungeissa puhuttavien murteiden harvinaisimmat, unhoonpainuneimmat ja kummallisimmat sanat niin ettei kukaan varmasti tiedä mitä tulee tilanneeksi. Kaikki ruoka tulee olemaan tukusta ostettua toissapäiväistä einesruokaa, joka maustetaan liiallisesti erilaisilla maustesekoituksilla, kuten tandoori masalalla, salsa per Bruschettalla ja tzatzikilla. Mikrolämmitteinen pinaattisoppa grillimausteella ja lipstikalla tulee olemaan talon erikoinen.

Niin että mitenkäs sitten suu pannaan kun stadilaisraflani avaa ovensa? Hiljaisiksi menevät kyllä Helsingin, Espoon ja Tampesterin koiranleuat, mutta kyllä meille täällä nauru, ja sitrus swissblendissä ja thai satayssa pyöritellyt kinkkurullat maittavat.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/c/c4/Anefo_910-8137_Opening_restaurant.jpg

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti