Hyst!

Pitkin kesää sai taas lähestulkoon jokaisen festaririehan aikaan ja jälkeen lukea lehdistä siitä, miten kulloistenkin zembaloiden lähellä asuneet ihmiset ovat häiriintyneet liian kovasta musasta ja melusta, ja mitä tekee poliisi ja eikö niille löydy kuria. Sama laulu vuodesta toiseen.

Tokihan meluhaittoihin on sentään jotenkin puututtu, tai ainakin yritetty puuttua. Soiton pitää loppua johonkin tiettyyn kellonaikaan mennessä, musiikintoistolaitteet pyritään mahdollisuuksien mukaan suuntaamaan poispäin ympäröivästä asutuksesta, ja jos olen ymmärtänyt oikein, paikanpäällä on kaiken aikaa yksi tai useampi viranomainen vahtimassa desibelimittarin kanssa ettei meno ylitä sallittuja rajoja, joka taisi olla 90 desibeliä.

Törnävällä tämä asia on kuulemani mukaan ainakin aikaisemmin ratkaistu rahalla. Jokainen joka on valittanut Provinssirockin aiheuttamasta melusta, on saanut jonkinlaisen pienen kipurahan. Käsitykseni mukaan tämä oli oikein suosittua, ja jokavuotinen tulolähde kaikille vähänkään siellä päin asuville.

Minä olen kuitenkin keksinyt (luonnollisesti) paremman ratkaisun hiljaisuuden arvostajille.

Menetelmäni on yhtä nerokas kuin se on yksinkertainenkin, ja sen inspiraatio kumpuaa kaukaa lapsuuteni hämäristä. Lukemattomat ovat ne c-kasetit jotka olen tärvännyt painamalla sitä vihoviimeistä nauhoitusnappulaa kun on pitänyt kelata tai stopata. Niille jotka tältä ovat välttyneet, voin selittää että ilman kiinnikytkettyä äänitysvehjettä kasettiin tuli sellainen yllättävä mykkä hetki.

Keksintöni perustuu siis kaikessa yksinkertaisuudessaan hiljaisuuden soittamiseen, eli äänen kumoamiseen. Tämä tapahtuu seuraavasti. Otetaan ihan mikä tahansa ääntä tallentava laite, ei yhtään väliä mikä, ja laitetaan se hiljaiseen paikkaan. On tärkeää että nauhoittavan laitteen sisääntulo säädetään niin hiljaiselle kuin mahdollista. Tällä tavoin mahdollisten häiriöäänten ja kohinoiden volyymi saadaan minimoiduksi. Sitten koneen annetaan nauhoittaa niin kauan kuin tarpeelliselta tuntuu, ja näin meillä on levyllinen hiljaisuutta.

Seuraavan kerran kun lähellä pidetyt festarit tai naapurin remontti alkavat riipiä, ei muuta kuin hiljaisuuslevy soimaan ja ääni niin kovalle että kajareista kumpuavan hiljaisuuden äänenvoimakkuus ylittää muut äänet ja hukuttaa ne alleen.

Mutta, ennen kuin kukin ryntää nauhoittamaan laittomia hiljaisuuslevy kopioitaan, minulla on nimittäin patentti haussa, niin että älkää yhtään yrittäkö, on hyvä ottaa huomioon, että äänitettävän hiljaisuuden on oltava juuri oikeanlaista. Monet joilta puuttuu tieteellinen mielenlaatu luulevat tietysti että täydellinen hiljaisuus on tietenkin kaikkein parasta, mutta siinä he ovat väärässä.

South Minneapolisissa, siis Amerikassa, sijaitsevan Orfield Laboratoriesin väki on paremman tekemisen puutteessa rakentanut, oletettavasti superlonista ja munakennoista, huoneen, joka imee kaiken ääneen 99.99 prosenttisesti, eli ei ole täysin hiljainen sekään.

 

Laitoksen perustaja ja johtaja, Steven Orfield, sanoo että ”Me haastamme ihmiset istumaan huoneessa pimeässä, eräs reportteri oli siellä 45 minuuttia.” No, huvinsa kullakin, mutta koko jutun vitsi on siinä, että tuo 45 minuuttia on ilmeisesti virallinen ennätys. Huoneessa ei siis kerta kaikkiaan pysty olemaan kovin kauaa. Tämä johtuu siitä, että kun korvat sopeutuvat hiljaisuuteen, ja pinnistelevät vallan vimmatusti kuullakseen edes jotakin, niin lopulta huoneeseen teljetty parka alkaa kuulla oman sydämensä lyönnit, keuhkojensa pihinän ja kaikki muuta äänet joita ihmiskeho voi vaan päästää. Huone saattaa aiheuttaa myös voimakkaita hallusinaatioita, mitkä puolestaan poikivat pelkotiloja ja paniikkia. Orfield Laboratoriesissa kukaan ei kuule huutoasi. 

Täydellinen, tai edes 99.99 prosenttinen hiljaisuus ei siis ole niin hieno juttu kuin voisi luulla. Kuvitelkaa nyt että ensin äänittäisitte (luvatta) itsellenne nauhan hiljaisuushuoneen hiljaisuutta, ja sitten panisitte sen soimaan ja vielä lujaa. Siinähän sitten retkottaisitte lattialla suu vaahdossa, sairaiden mielikuvien ja murisevan mahanne ahdistamana. Siinä voisi hyvinkin lähteä henki.

Kannattaa siis sen sijaan mennä, tai siis ostaa sellaisia levyjä jotka on menty, nauhoittamaan vaikka syysöisessä metsässä. Tuolloinkin hiljaisuus on lähes rikkumaton, mutta se on tuttua ja lohdullista hiljaisuutta, jonka sisästä saattaa silloin tällöin lehahtaa lentoon pyyn kaihoisa vislaus, kun se synkkien kuusten pimennossa kutsuu puolisoa, jotakuta jota rakastaa. Jotakuta, jota suojella päälle kaatuvia vuosia vastaan.

Jotakuta, jota pitää lähellä.