Pullojukka

Aina joskus suorastaan ihmettelen sitä miten ihmeellisen tieteellinen mieli minulla onkaan. Tuossa eräänä päivänä todetessani, ettei puolityhjään pulloon virittelemäni homeviljelmä ole edistynyt vähääkään, tulin keksineeksi mihin muuhun, paljon palkitsevampaan ja nätimpään kasvatustyöhön pullon salatut kyvyt voisi valjastaa. En osaa vielä sanoa kuinka hyvin ajatukseni toimii käytännössä, sillä en tiedä mistä tähän vuodenaikaan voisi saada kokeeseen vaadittavaa rairuohoa, joten selitän teoriani puhtaasti teoreettisesti.

Alkaa.

Kaikkihan tietävät kultakalat, ja useimmat myös tietävät sen legendan miten pienessä akvaariossa elävät kultakalat eivät kasva suuremmiksi jos niillä ei ole siihen tilaa. Tämähän on aivan luonnollista, ja miksei siis kasvua voisi rajoittaa muissakin eliössä tilanpuutteella? Ajatukseni oli siis kasvattaa pullon rajallista tilavuutta hyödyntäen pienoiskokoinen auringonkukka joka olisi ollut pituudeltaan noin viisitoista tai kaksikymmentä senttimetriä.

Kasvatus olisi tapahtunut niin, että tavalliseen puolentoista litran limsapulloon laitetaan pohjalle viisi senttiä ruokamultaa, jonne kylvetään sitä edellä mainittua rairuohoa. Ensiksikin sen takia että se kuohkeuttaa ja valmistaa maata, toiseksi se tulee näyttämään nätiltä myöhemmin. Kun ruoho on päässyt hyvään alkuun, pullo olisi avattu ja sinne olisi pudotettu siemen, joka olisi haudattu mullan sekaan käyttäen ohutta mutta tanakkaa tikkua. Tämän jälkeen pullo pitäisi sulkea uudelleen tiiviisti ettei kukan pirulainen pääse kasvamaan ulos pullon suusta. Mutta koska kukalle olisi kuitenkin varmistettava riittävä hapensaanti, tulisi pullon kylkeen porata viisitoista pientä reikää, halkaisijaltaan korkeintaan kolme milliä, jotta ilmanvaihto toteutuisi kätevästi ja riittävässä määrin. Pulloon porattaisiin myös yksi muita isompi aukko, halkaisijaltaan sentti, jonka kautta kukkaa voitaisiin kastella suihkepullolla. Pullo tulisi myös asettaa sellaiseen paikkaan jossa se saa mahdollisimman paljon auringonvaloa.

Mikäli kaikki olisi sujunut hyvin, olisi minulla kaiken järjen mukaan muutaman kuukauden kuluttua ollut pullossa ihka oikea, kaksikymmentä senttiä korkea miniatyyriauringonkukka. Ilmoitettuani asiasta lehdille sekä Internetille olisin noussut maailmanmaineeseen ja kunniaan tiedeyhteisöissä ja Helsingin yliopiston kasvitieteen yksikön johtaja Marko Hyvärinen olisi kutsunut minut samppanjalounaalle ja taputtanut reilusti olalle ja sanonut että ”Olet sinä vaan aika poika”.

Ihmekasvini olisi tietenkin herättänyt suunnatonta kiinnostusta myöskin ulkomailla ja ennen pitkää postilaatikkoon kolahtaisi kullattu kirje Ruotsin kuninkaalliselta tiedeakatemialta jossa Svante Lindqvist, kyseisen puulaakin johtaja ja oikein kelpo veikko, ilmoittaisi että tunnustukseksi päätähuimaavasta saavutuksestani ja tieteellisestä merkityksestäni he olisivat päättäneet myöntää minulle aivan erityisesti minua varten luodun Nobelin kukkainistutuksenpalkinnon, jonka saisin tulla noutamaan seuraavassa gaalassa kunhan vain toisin heidän nähtäväkseen ihmekasvini. Minä olisin tietenkin nöyrä ja syvästi liikuttunut tästä arvonannosta, ja niin minä armollisesti suostuisin.

Niin sitten tulisi joulukuu ja minä hipsisin lentokentälle ja tulliselvitykseen pullokukkineni kiitospuhe povarissa pullottaen, mutta voi. Nykyisten terrorisminvastaisten turvasäännösten vuoksihan ei lentokoneisiin saa viedä omia pulloja ollenkaan koska niissä saattaa olla jotakin jolla terroristi saattaa niin sanotusti lennättää ilmaan koko koneen, stuertittaren tarjoilukärreineen kaikkineen.

Siinä minä siis seisoisin vastakkain epäluuloisen tullivahdin kanssa joka tuijottaisi pulloani silmät pyöreinä niin kuin meidän kissa kun se on epäluuloinen, ja sitten se huutaisi ”Vastarinta on hyödytöntä!”, sieppaisi pulloni ja rientäisi pois jälleen kuin meidän kissa rientää pois kun sillä on hepuli, ja hävittäisi koko tieteellisen läpimurtoni terrorisminvastaisilla turvalaitteillaan.

 

Niin minulta olisi jäänyt siis palkinto joka tapauksessa saamatta vaikka olisinkin onnistunut. Ja ihan vaan ymmärtämättömän tullimiehen takia. Ja mitä varten minun olisi muka edes pitänyt viedä koko pulloa näytille yhtään mihinkään? Eikö ne akateemikot olisi uskoneet että minulla oikeasti oli sellainen? Olisihan siitä ollut kuvia lehdissä ja telkkarissa. Umpikieroa sakkia. Saatana! Pitäkää Nobelinne!