Mieleen tulevia asioita kello kaksi aamulla

Sitä tulee kyllä ajatelluksi kaikenlaista kun makaa kello kahden aikaan yöllä sängyssä odottamassa unta, johon on yrittänyt päästä jo kahdestatoista lähtien. Koskaan ei kyllä ole niin virkeä olo kuin silloin, kun ei tule uni. Silloin mieli lähtee vaeltamaan, ja keksii mitä erilaisimpia asioita pohdittaviksi ja ratkottaviksi.

Ensiksikin, jokohan Mauno Koivisto on nukkumassa? Ensin voisi olettaa että eiköhän se ole, kun on jo vanha mies, ja yleisen perimätiedon mukaan vanhat miehet, ja mikseivät tietysti naisetkin, menevät aikaisin nukkumaan, ja sitten taas vastavuoroisesti heräävät aikaisin. Vaikka eihän sitä tiedä, saattaahan Mauno olla vaikka minkälainen yökyöpeli. Ei sitä voi kerta kaikkiaan tietää, kun en asu hänen kanssaan tai muutenkaan ole lähipiiriä, vaikka olenkin katsellut Kari Suomalaisen pilapiirroksia niin paljon että välillä on siltä tuntunutkin. Mitähän se Manu oikein tekee kaiket yöt? Ehkä hän lukee, tai kasaa palapelejä tai pienoismalleja. Presidentin eläkkeellä luulisi olevan varaa ostaa hieman isompiakin lego -settejä, eikä aina vain niitä sellaisia joissa on yksi ukko, hevonen/moottoripyörä ja toteemipaalu/puhelintolppa. Mauno on saattanut hyvinkin ottaa tehtäväkseen hankkia kaikki Taru Sormusten Herrasta -elokuviin pohjaavat rakennelmat, kasata ja asetella ne kronologisessa tapahtumajärjestyksessä hyllylle itse askartelemiensa lavasteiden keskelle. Tai ehkä hän tekee jotain ihan muuta, vaikkapa nukkuu.

Ja entäs sitten Englannin kuningatar? Nukkuuko Elisabeth Regina? Tähän vastaisin melko varmasti kyllä, jos sitä joku minulta kello kahdelta aamulla kysyisi. Käsittääkseni Britannian aatelisia hyysätään ja vahditaan kyllästymiseen asti. Tarkoitan siis vain hallitsijaperhettä, muista ei ole niin väliä, joten he saavat tehdä mitä tahansa. Mutta kaikkein lähimpänä kruunua olevien elämästä pidetään tarkkaa selkoa, että nyt pitää tehdä sitä ja tätä ja nyt mennä petiin jne. vaikka prinssien kanssa onkin pitänyt antaa vähän löysää, ja antaa heidän käydä ulkona juopottelemassa etteivät he turhaudu ja ala karsastaa koko monarkiaa. En minä kyllä siltikään käsitä miksi kukaan heistä ei käytä kruunua ja kärpännahkaviittaa joka päivä. Onko se sellainen hallitsija paljon mistään kotoisin, joka kulkee vain kaiket päivät paljain päin, tukka silmillä, kädet taskuissa. Mutta voi tietysti olla niinkin että olen väärässä, eikä heitä kaitse kukaan. On aivan mahdollista että olen ymmärtänyt väärin. Ei se Elisabethkaan mitään nuku, vaan kukkuu pitkälle yösydämeen pelaamassa Skyrimiä, ja koettaa päättää että uskaltaisiko sitä soittaa sisäministerille ja kysyä, että kenen puolelle kannattaisi kääntyä sisällissodassa, vai jättäytyisikö aivan puolueettomaksi. Sekin on tietysti yksi vaihtoehto, mutta jos haluaa tehdä kaikki tehtävät, niin sitten pitää valita. Ja miksei hän uskaltaisi soittaa, onhan hän sentään kuningatar. Ei siinä auta sisäministerin muu kuin kömpiä ylös sängystä, laatia kaaviot puolesta ja vastaan ja antaa rehellinen, lahjomaton mielipiteensä. Se on monarkin tahto!

Ai niin, tulipa tuosta Skyrimistä mieleen yksi sitä ja kaikkia muita Elder Scrolls -sarjan pelejä vaivannut piirre. Koskapa kyseessä on roolipeli, niin siinä pitää saada toteuttaa itseään, ja näin ollen varastaminen on mahdollista. Valitettavasti pelien maailmassa, Tamrielissa, valitsee karmaisevan, suorastaan fasistisen järjestäytynyt ilmapiiri. Jos jotakin varastaa, niin vaikka siitä ei jäisi edes kiinni, niin siinä varastetussa esineessä, olkoon se sitten porkkana tahi keisarin varapaita, on varastetun leima; Kainin merkki, joka estää myymästä sitä kellekään rehelliselle kauppiaalle. Kaikki varastettu on pakko kiikuttaa myytäväksi Varkaiden killalle, joka valvoo kaikkea maailman varkautta rauta-anturoiden poljennollaan, ja eihän se ole reilua tai realistista, ei mitenkään päin. Immersio katoaa tyystin, kun täysin tavallisesta, ehkä vähän keskimääräistä huonommasta mammutinkärsästä ei pääse eroon kun kaikki tietävät sen varastetuksi, niin että se pitää lopulta paiskata tien poskeen. Eihän siinä ole mitään järkeä. Aivan sama kuin jos minä olisin Kuhmossa, ja taisteltuani metsässä karhujen ja retkeilijöiden kanssa, varastaisin sangon jonkin metsämökin vinttikaivon reunalta, ja pyyhältäisin sen kanssa yhtä soittoa, kertaakaan pysähtymättä Turkuun, missä sitten yrittäisin myydä sen, mutta kukaan turkulainen ei sitä minulta huolisi, kun arvelisivat että taitaapa olla varastettu sanko. Eihän se niin voisi mennä. En minä niin roiston näköinen olo, eikä turkulaiset millään voisi olla niin epäluuloisia. Jos kaikki turkulaiset olisivat sellaisia, että kaiken aikaa epäilisivät petosta ja toisistaan pelkkää pahinta, niin pian kyllä romahtaisi koko Turku siihen keskinäiseen kyräilyyn, ja niin menisi hieno ja hyvä kaupunki aivan haaskiolle. Turku on avara ja runollinen kaupunki, paljon runollisempi kuin vaikka Tampere.

Vaikka voi se immersio mennä Turussakin, ei sillä. Kerran, kun menin Turun linnan ohitse, niin siellä jollakin takaovella seisoi piikalikka tupakalla räpläämässä kännykkäänsä. Kyllä meni sillä kertaa kaikki hohto koko linnasta. Ei kyllä olisi Juhana-herttua aikanaan sallinut moista, vaan olisi laittanut sellaisen piian jalkapuuhun että rätkähtää. Toisaalta Juhana myös myrkytti veljensä syanidiin sotketulla hernesopalla, niin että ei toisaalta turkulaistenkaan kannata liian sinisilmäisiä olla, edes kello kaksi aamulla.

Kojeiden & vimpainten lomista

Keksittyään suomenkielen, aapisen, kiertokoulun, sanoma- ja aikakauslehdet sekä puolenpäivän uutiset, Mikael Agricola joutui vielä samana päivänä ostamaan omilla rahoillaan kalenterin, ja innovoimaan juhlapyhät ja liputuspäivät suomalaisten vietettäviksi. Tämä olikin hänen lempihommaansa, minkä kuka tahansa saattaa huomata ja päätellä siitä, että viimeisessä kuussa on niin paljon pyhäpäiviä. Agricola parka keksi nimittäin niin paljon juhlia, että vuosi loppui kesken, ja hänen oli sullottava kaikki jäljelle olevat kinkerit joulukuulle. Hälle kävi siis vähän samaan tapaan kuin erikoisosaston miehille Hamilton-Jonesille ja Lammille, Ylen kuunnelmasarjan Knalli ja sateenvarjo jaksossa Pastalasti.

Mutta koska kaikki tietävät mikä kalenteri on ja osaavat ulkoa kaikki pyhät ja nimipäivät ja puolipäivävapaat, niin mitäs siitä toimittaisi enää puhua. Sen sijaan kerronkin vähän kaikenlaisten koneiden, laitteiden, masiinoiden sekä länsimaisten ylellisyyshyödykkeiden kalenterista, ja selvitän teille miten niiden vuosi kuluu. Tosin toisin kuin me, niillä on hyvin suurpiirteisesti vain loma- ja työkausia. Ainoastaan yhdellä laitteella on oma vapaapäivänsä, mutta palataan siihen myöhemmin.

Kaikkein onnellisimmassa asemassa lomien pituuteen nähden ovat ruohonleikkurit ja tuulettimet, jotka saavat olla jouten ja harrastaa omia projektejaan aika lailla syyskuun alusta toukokuun loppuun, siis suurin piirtein yhdeksän kuukautta. Tätä tosin seuraa aika hektinen kolmen kuukauden jakso, jolloin ne saavatkin tehdä töitä ihan tosissaan. Etenkin tuulettimet ovat kovilla, sillä ne saattavat hyvinkin joutua painamaan duunia kellon ympäri ties kuinka monta kertaa peräjälkeen. Toisia kesätöissä pidettäviä laitteita ovat muun muassa virvelit, perämoottorit, sateenvarjot sekä termospullot silloin kun niissä pidetään jotakin kylmää, vaikkapa limunaatia.

Jonkinlaisessa vastapallossa näihin nähden ovat kaikenlaiset lämmityslaitteet; patterit, takat, lämpökattilat ja niin edelleen. Tohotettuaan täydellä höngällä koko pitkän talven, syksyn ja alkukevään, ne saavat hieman hengähtää kun yöpakkaset hellittävät. Kaikki eivät kuitenkaan ole aivan tasa-arvoisia siinä mielessä, että esimerkiksi käyttöveden lämmityksestä huolehtivat kattilat joutuvat työskentelemään kesälläkin, mutta ei niin vähäinen työ niitä haittaa, loma mikä loma.

Mutta on myös sellaisia lämpölaitteita, joita kesällä ei edes saa käyttää. Yksi esimerkki on meidän karjakeittiön kamiina, jolla huolehdin näin pakkasilla kanalan lämmityksestä. Jos minä pitäisin siellä kesäkuumalla tulta samaan tahtiin kun näin pakkasilla, niin kanat rupeisivat hyvinkin pian munimaan valmiiksi keitettyjä munia, eivätkä suostuisi ehkä ollenkaan tulemaan sisälle. Tämä tietenkin kulminoituisi siihen että kunnan maatalousasianainen tulisi meille poliisien kanssa ja usuttaisi ne kimppuuni huutamalla että ”Roti tuolle!”. Lämpövärkkien myötä kesälomille pääsevät myös pulkat, tiekarhut, kairat ja olkipukit.

Se ainoa yksittäinen laite jolla on aivan ikioma vapaapäivänsä, josta aikaisemmin kiusoitellen mainitsin, on sytytin. Sytkät pääsevät juhlimaan kanssamme uudenvuoden aattoa, ja ne ottavatkin koko illasta kaiken irti. Ne rentoutuvat niin ettei niiltä edes löydy sydämen sykettä, vaikka miten etsisi. Kun olisi aika ampua raketteja, niin Suomenmaasta ei löydy yhtäkään sytytintä, joka suostuisi iskemään tulta, niin kova on niiden lomanviettomoraali. Rakettien kanssa pitää sitten yrittää pärjätä vain tulitikuilla, vaikka eihän niiden kanssa tietenkään pärjää kun Pohjatuuli, seisoo koko ajan vieressä leyhyttää taivaankannen kokoisella tundrahuiskullaan vasten naamaa, ja sammuttaa joka ainoan tikun. Yksi piru sekin, ei siinä mitään pärjätä.

Ainoat jotka eivät ikävä kyllä enää milloinkaan pääse lomalle, ovat tietokoneet, konsolit ja televisiot. Taukoamaton, loputon, ajaton, on näytöistä ja ruuduista kumottava valkea kalmanhehku. Tietokoneet jauhavat minkä kerkiävät Old Republicia ja tavattoman nokkelia, jokseenkin hieman epäluotettavasti päivittyviä huumoriblogeja, ja konsolit myllyttävät päivät pääksytysten uusinta Call of Duty: Mario Party in Need for Speediä. Sokerina pohjalla on vielä monta kymmentä kuvaa sekunnissa vilkuttava armas teräväväripiirtotelevisio, jossa Agatha Christien ja David Suchetin Hercule Poirot viilettää Idän pikajunassa ja nappaa konnat kiikkiin pienten harmaiden solujensa avulla, alle kahdessa tunnissa. Mais oui, Hastings, mais oui!

Sen Agricolan ostaman kalenterin keksi muuten sivumennen sanoen paavi Gregorius XIII, eli Ugo Buoncompagni; ainoa paavi ja italialainen joka ei esiinny yhdessäkään Assassin’s Creed- pelissä. Ei edes vähän.

Stadilaisrafla

Tuossa syksymmällä ajauduin muutaman, tai tarkemmin sanoen neljän tai viiden, riippuu ihan katsantokannasta, yhteensattuman kautta yhteen Suomen kaupunkiin. Häveliäisyyssyistä jätän mainitsematta kaupungin nimen, kuten myös sen ravintolan johon vaimoni kanssa päädyimme. Olen varma että hän tarkoitti pelkkää hyvää, halusi ehkä tehdä oloni kotoisaksi tai tarjota uniikin elämyksen tai jotain. Voi sitä kultaista naista, eihän se hänen vikansa ole että olen yrmy. Onnellinen ja kiitollinen saan olla kun minut huoli, mutta se ei silti velvoita minua pitämään jokaisesta ravintolasta jossa käymme.

Niin, se ravintola. Tämä kertomukseni katalyyttinä toimiva nimenomainen ravitsemusliike mainosti itseään jonkinlaisena maalaisravintolana. Paskan marjat, sanon minä. Sen ravintolan omistaja, sekä mahdollinen ulkopuolinen sisustaja, ei, taikka eivät, ole kyllä ikinä käyneetkään tämän anonyymin kaupungin ulkopuolella, saatikka sitten maalla. Toivon että kyse on pelkästään omistajasta, sillä en mielelläni uskoisi että ammattimainen sisustussuunnittelija voisi saada aikaan sellaista jälkeä, ja kehtaisi vielä tehdä sitä työkseen, vaatia siis rahaa mokomasta. Puistattaa ajatellakin, pthyi.

Ravintolan sisustus koostui kaikenkarvaisille puukalusteille kasatuista tavaroista jotka oli ilmeisesti ostettu jonkin matkamuistomyymälän pitäjän kuolinpesän pakkohuutokaupasta. Siellä oli jonkinlaisia betonimyllyssä parikymmentä kierrosta haudutettuja lappalaistonttuja, loppuun ja vielä reilusti pidemmällekin ajettuja reenraunioita, kattoparruihin pultattuja tekokanoja ja kanaverkkoa ja koinsyömä porontapainen, muun muassa. Seinille oli maalattu myös tienviittoja jotka osoittivat useisiin maalaiskuntiin, ja joiden oli ilmeisesti tarkoitus edustaa todellisia hevonkuusia, joissa ei vielä tunneta sähköä ja vesijohdoistakin on kuultu vasta huhuja.

Koko ravintola oli siis varsin amerikkalaistyylinen paikka. Itse asiassa se oli niin amerikkalainen, että viereisessä pöydässä istuva pariskuntakin oli amerikkalainen. He puhuivat paksua Teksasin-murretta, joivat khouka-kholaa, ja vaikuttivat vieläkin eksyneemmiltä kuin minä. Mietin pitkään että millainen tapahtumasarja oli saattanut nämä kaksi piruparkaa Amerikasta asti Suomeen siihen nimenomaiseen ravintolaan ja vielä samaan aikaan minun, tämän tekstin kirjoittajan, kanssa. Sellaista laskutoimitusta ei voi kyllä ihmisen mieli ratkaista, ei koskaan. Eikä ole tarkoitettukaan.

Ruuan tuleminen ei juurikaan parantanut mielipidettäni tästä ravintolasta. Tilaamani paistinperunat olivat käsittämättömän kalliit, etenkin kun ottaa huomioon sen miltä ne maistuivat. En ole pistänyt suuhuni vastaavaa yli viiteentoista vuoteen, en sen jälkeen kun eräs serkkutyttöni oli vahtimassa minua yhden kesäviikon, kun itse olin lomalla ja vanhempani töissä. Olen kuitenkin varma että hän on tätä nykyä mitä mainioin kokki, siitä huolimatta että onkin tavattoman hoikka. Onhan hän nykyään jo äiti, ja äidit tekevät aina hyvää ruokaa. Sitä paitsi huonot paistinperunat olivat aivan ansaittuja, sillä käyttäydyin muistaakseni aika huonosti häntä kohtaan ja olen siitä kamalan pahoillani. Anteeksi serkku. Jätän hänenkin nimensä mainitsematta, koska hän ei välttämättä halua esiintyä jutuissani omalla nimellään, minkä ymmärrän toki hyvin.

Mutta palataanpa tuohon ravintolaan, mutta vain ja ainoastaan muistoissani. Se asenne millä tuo syöttölä, jonka nimen jätän mainitsematta kiitoksena mukavalle henkilökunnalle, suhtautui maaseutuun ja maalaisiin, ärsytti minua. Se, että seinälle oli maalattu omaan synnyinkuntaani osoittava tienviitta, suoraan sanoen loukkasi minua. Maaseutu ja maalaiset eivät ole mikään vitsi kaupunkilaisten huvitukseksi. Kysynpähän vaan, miltä mahtaa kaupunkilaisista tuntua sitten, kun minä saan pykättyä oman kaupunkilaisteemaisen ravintolani tänne maaseudun rauhaan, peltojen ja metsäin syliin.

Kaupunkilaisravintolassani tulee ensinkin olemaan oikein suuret ikkunat, mutta ne on naulattu umpeen vanerilevyillä, joihin puolestaan on maalattu sentin paksu kerros graffiteja. Ulko-oven yläpuolella tulee olemaan neonvalomainos, jossa lukee ravintolan nimi, ja sen väri vaihtuu sinisestä vihreän kautta keltaiseen ja siitä oranssin avulla punaiseen, sitten violettiin ja taas siniseen puolen sekunnin välein. Ovi on kromia, sen yläosassa on pyöreä ikkuna, ja alaosa liisteröidään peittoon sadoilla epämääräisillä mainoksilla.

Ravintolan sisäpuoli sisustetaan seuraavasti: Lattia on shakkikuvioista linoleumimattoa, katto on violetista peililasista ja seinät on tapetoitu Helsingin Sanomilla. Pöytien kannet ovat muovipusseista keitettyä, kirjavaa pleksiä, jalat metallia. Tuolit valmistetaan samalla tekniikalla. Valaistuksesta huolehtivat useat liian kirkkaat värivalot, jotka keikkuvat älyttömästi puolelta toiselle. Seinillä ja pöytien välissä on useita hyllyjä, jotka on lastattu täyteen kaikilla mahdollisilla kaupunkien nähtävyyksiä esittävillä matkamuistoilla, mitä ympäri maata kiertävät asiamieheni ovat parhaillaan hankkimassa.

Sisällä syömäänpyrkijöitä vastassa on hovimestari, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin kieltolain aikaiset gangsterit piirretyissä, eli puvuntakki, suorat housut ja nyrkinkokoinen kukka rintapielessä. Puvun raitojen pitää olla vähintään puolentoista sentin paksuisia, ja hänen tulee jouten ollessaan, siis asiakkaita odottaessaan, joko heitellä ilmaan kolikkoa tai pyöritellä hammastikkua suupielestä toiseen mahdollisimman näyttävästi, kumpi vain tuntuu luontevammalta. Molempiakin saa tehdä. Tarjoilijat puolestaan pukeutuvat pinkkeihin urheiluasusteisiin ja neonvihreisiin kauluspaitoihin. Tarjoilijoille suositellaan suht lyhyitä hiuksia, jotta ne on mahdollisimman helppoa nostaa pystyyn muotovaahdolla. Tarjoilijat tulevat myös pitämään peiliaurinkolaseja, jotka peittävät kolmasosan heidän kasvoistaan. Kauloissaan heillä on punaiset, keltapilkulliset huivit, jotka yltävät melkein napaan saakka.

Tarjoiltavien ruokien nimet, ja koko hemmetin ruokalistan, suunnittelevat ja kirjoittavat ryhmä kielentutkijoita, jotka ovat etsineet ja selvittäneet kaikki kaupungeissa puhuttavien murteiden harvinaisimmat, unhoonpainuneimmat ja kummallisimmat sanat niin ettei kukaan varmasti tiedä mitä tulee tilanneeksi. Kaikki ruoka tulee olemaan tukusta ostettua toissapäiväistä einesruokaa, joka maustetaan liiallisesti erilaisilla maustesekoituksilla, kuten tandoori masalalla, salsa per Bruschettalla ja tzatzikilla. Mikrolämmitteinen pinaattisoppa grillimausteella ja lipstikalla tulee olemaan talon erikoinen.

Niin että mitenkäs sitten suu pannaan kun stadilaisraflani avaa ovensa? Hiljaisiksi menevät kyllä Helsingin, Espoon ja Tampesterin koiranleuat, mutta kyllä meille täällä nauru, ja sitrus swissblendissä ja thai satayssa pyöritellyt kinkkurullat maittavat.

Koukkuhun matotuotteen mä pujotan ja...

Kuten olen selittänyt jokaiselle joka on suostunut kuuntelemaan edes hetken, tuli käyneeksi morsioni sekä hänen veljensä kanssa parin päivän kanoottiretkellä Repoveden luonnonpuiston kauniissa maisemissa. Ne jyrkät kalliorannat jotka sukelsivat mustiin järviin, lempeät elokuiset illat violetteine taivaineen ja kuikan haikea kutsu auringon painuttua mailleen…

Yksi tapahtumarikkaan matkan sattumuksia oli se, että näin ensi kertaa muikkuja luonnollisessa elinympäristössään eli vedessä. Jokainenhan tietää mikä on muikku, tuo pieni, hopeanvärinen, silkasta pelkästä maukkaudesta koostuva kalanen. Suomihan on ulkomailla kuuluisa siitä että muikkuja paistetaan Suomen markkinoilla ja toripäivillä vuosittain viisisataamiljoonaa rekkalastillista. Paljon enemmänkin toki menisi kaupaksi, mutta kun rekkojen pitää ennättää kuljettaa muutakin kuin kalaa. Kalan erinomaisesta mausta kertoo sekin, miten suomalaiset valokuvaajat ovat sanoneet yrmeille kohteilleen muikku jo neljänsadan vuoden ajan, sillä jo pelkän nimen kuuleminen saa kenen tahansa suun kaartumaan autuaaseen hymyyn. Englantiapuhuvissa maissahan kuvaajat sanovat vastaavasti hymyilyttämistarkoituksessa cheese eli juusto, joka on lyhenne termistä to cut the cheese, eli pieraista. Että jotkut osaavat olla lapsellisia…

Mutta niin, koska paistetut muikut ovat siis ruokalajien aatelia, päätin koettaa kalastaa muutamia. Lankomies oli voittanut kätevästi ennen reissua joistakin arpajaisista pienen, noin metrin mittaisen teleskooppi ongen, jonka hän oli kaukaa viisaana ottanut mukaansa. Pyydettyäni tarpeeksi kauniisti sain lainata sitä, ja jopa langon hankkimia matojakin. Ne olivat kapeita, kirkkaanpunaisia luikeroita jotka uivat jossakin kumman niljassa, jota purkin kannessa oleva teksti väitti kalaferomoniksi. Lanko puolestaan mainitsi että madot olivat kiinalaisia. Ihmettelin kyllä vähän että onko tosiaan kannattava bisnes tuottaa suomalaisille kalamiehille matoja Kiinasta asti, mutta samapa tuo minulle oli. Ei muuta kuin ulkomaanmato koukkuun ja ongelle.

En viitsi sanoa kuinka kauan minulta kesti tajuta että kiinankasiaiset olivat muovia. Olin varmasti aivan yhtä harmissani kuin ne muutamat kalat jotka olivat erehtyneet niitä maistamaan.

Vaikken harrastakaan kumpaakaan aktiivisesti, metsästys ja kalastus ovat minusta hienoja lajeja, mutta muovimatojen paljastuttua onkimisesta meni sillä kertaa kaikki hohto. Metsästystä on iän kaiken kuvattu tasaväkiseksi kamppailuksi metsästäjän ja saaliin välillä, ja minun mielestäni juuri kalastuksessa ovat molemmat osapuolet aina olleet kaikkein selvimmin samalla viivalla. Toisin kuin hirvillä tai metsäkanalinnuilla, kalalla on mahdollisuus hyötyäkin jotain jahdista, etenkin jos se kala on särki, jotka ovat aika piruja viemään madon koukusta. Kalalla on siis aivan yhtä suuri mahdollisuus olla vastapuolta taitavampi ja saada syödäkseen kuin kalastajallakin. Tämä tasaväkisen ja jalon mittelön koko perusajatus lentää romukoppaan mikäli kalastajat alkavat kategorisesti käyttää väärennettyjä irtovalematoja. Se on aivan sama asia kuin jos itse luulisitte saavanne ihanan vaahtokarkin, nielisitte sen ja huomaisittekin että kurkussanne olisi poikittain pyyhekumi. Tällä tavalla kala ei ainoastaan joudu altavastaajaksi, vaan menettää täysin vähäisetkään mahdollisuutensa hyötyä jotakin koko jupakasta.

Uskokaa minua, kiinalaisissa tekomadoissa piilee ainoastaan tuhon siemen. Ei niillä kalaa saa, ei niillä kuulukaan saada. Ne ovat luonnonvastaisia ja varmaan aika kalliitakin. Kaivakaa ja käyttäkää kotimaisia matoja, aina se maistuu kallalle paremmin kuin jäynäjuotikas, vaikka sitä olisi uitettu kiimalitkuissa vaikka kuinka. Ei se teidänkään pyyhekuminne siitä muuksi muutu, vaikka marinoisitte sitä missä.

 

Koiramäki tanssii ja soi

Tuossa eräänä yönä unta odotellessani mietiskelin Resident Evil viitosta, ja sitä miten joku voi oikeasti olla niin lapsellinen että varastaa ja särkee toisen polkupyörän (eivät liity toisiinsa), ja tulin ajatelleeksi ihmisen korvan rakennetta, ja sitä miten erilainen se on koirilla.

Jos olette koskaan tutkineet lähemmin koiran korvaa, joko uteliaisuuttanne tai sitten muuten vaan, olette varmasti huomanneet kuinka ne ovat paljon poimuisammat kuin meillä, ja kuinka paljon suuremmat niiden korvakäytävät ovat verrattuna omiimme. Voisi siis kuvitella että korviin työnnettävät nappikuulokkeet pysyisivät koirilla erityisen hyvin, siis aivan päinvastoin kuin ihmisillä. Esimerkiksi minun omista korvistani ne putoavat heti kun vähääkään aivastan tai putoan polkupyörän selästä. Koirille suunniteltuja nappikuulokkeita ei tosin varmaan ole olemassakaan, mutta eiköhän ole vain ajan kysymys että joku rupeaa valmistamaan ja markkinoimaan sellaisia. Luultavasti joku amerikkalainen.

 

Millaista musiikkia koirat sitten kuuntelisivat jos joku höntti saisi myytyä niiden omistajille koirien going-for-a-walkmanit? Oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti eivät mitään, sillä koirat ovat kotieläimiä eivätkä näin ollen kuuntele musiikkia. Eivät ne siitä mitään ymmärrä. Minun mielestäni olisi julmuutta altistaa koiraansa väkisin nappikuulokkeille.

Ja jos koirat nyt sattuisivatkin nauttimaan musiikista, niin ainakaan ne eivät missään nimessä kuuntelisi Snoop Doggia eivätkä missään tapauksessa ainakaan Cat Stevensiä. Koirat inhoavat sitä että niiden kustannuksella yritetään olla nokkelia. Jos koiralle kertoo puujalan, sen silmiin tulee murheellinen ilme eikä sille maistu ruoka koko päivänä. Niiden mielestä se on pahempaa kuin koululaisvitsit. Sitä paitsi puujalkavitsien kertominen koiralle saa kertojan tuntemaan itsensä ääliöksi.

Mutta eivät musiikki ja koirat sentään täysin yhteen sopimattomia ole. Tiede on todistanut jo kauan sitten, että ihmislapsen kehitykseen voidaan raskauden aikana vaikuttaa soittamalla tietynlaista musiikkia vasten äidin masua, esim. työntämällä sellainen perhanan nappikuuloke tämän napaan. Kohdun sisuksiin moikaavan klassisen musiikin on todistettu viisastuttavan ihmispentua, ja muu musiikki sitten kai tekee jotain muuta.

Ja koska ihminen on nisäkäs siinä missä koirakin, niin eikö musiikkia voitaisi käyttää myös koirien jalostuksessa?

Metsästyskoirien kasvattajat soittaisivat tiineenä oleville nartuilleen metsästysaiheisia lauluja, kuten vaikkapa Reino Helismaan klassikkoa Sorsanmetsästys, tarkoituksena näin yllyttää kehittyvien koirien metsästysviettiä. Missään tapauksessa ei kasvattaja kuitenkaan saisi käyttää sellaisia kappaleita kuin Thomas Arnen A-Hunting We Will Go tai Fröbelin Palikoiden Leijonan Metsästys, vaikka niillä epäilemättä saataisiinkin siirrettyä pentuihin emon vastapuhjennut kyky kiipeillä seinille.

Metsästyslaulujen lisäksi pitäisi myös soittaa erilaisia pamauksia jotta pennut tottuisivat niihin jo kohdussa. Metsästyksestä ei nimittäin tule mitään ilman koiraa, olen todennut sen itse. Joka kerta kun itse olen ollut mukana koirattomalla metsästysretkellä on saalis jäänyt siivet paukkuen pakoon kiitäväksi haaveeksi.

Itselläni ei tosin ole metsästyslupaa, mutta olen kyllä muutaman kerran lasauttanut haulikolla kannonnokkaan, ja täytyy sanoa ettei se ole elämä helppoa metsästäjilläkään. Laukauksen pamaus soi korvissa monta tuntia ja aseen potkaisu on lähes tarpeeksi voimakas pyöräyttämään varomattoman miehen ympäri kantapäänsä varassa. Tämä on huono juttu, sillä jo lapsena minulle tähdennettiin, että pesäpalloa pelatessakaan ei saa pyörähtää ympäri kantapäänsä varassa vaikka löisikin ohi. Se on huonoa käytöstä ja voi aiheuttaa vaaratilanteen, joten tuskinpa sitä katsottaisiin hyvällä silmällä ampumaurheilussakaan.

Seurakoirille kasvattajat soittaisivat laidasta laitaan kaikkia musiikkityylejä jotta niistä kasvaisi suvaitsevaisia ja avomielisiä, tosin iskelmämusiikkia tulisi varmaankin painottaa jotta koirien kyky empatiaan ja omistajansa tunnetilojen vaihteluiden huomaamiseen saataisiin hiottua huippuunsa. Hyviä kappaleita tähän olisivat esimerkiksi Topi Sorsakosken Kulkukoirat sekä Leevi And The Leavingsin Rin Tin Tin.

Ja onhan näitä muitakin. Huumekoirille soitettaisiin teknoa että ne pääsisivät mukaan narkoosimaailman kiihkeään rytmiin, paimenkoirat puolestaan kuuntelisivat tietenkin marssimusiikkia ja opaskoirat vaikkapa morsetusta, sillä sen tulkinnassa on oltava korvat tarkkana. Poliisi- ja vahtikoirat saisivat kuunnella rokkia ja metallia, kaikkein mieluiten sankariheviä jotta niistä tulisi urheita ja pelottomia yhteiskunnan ja kodin puolustajia. Tähän tarkoitukseen olisi ilman muuta parasta valita Rhapsody of Fire orkesterin Symphony of Enchanted Lands II – The Dark Secret, Triumph or Agony, The Frozen Tears of Angels sekä From Chaos to Eternity levyt, sillä niissä on mukana laulajana ja kertojana Christopher Lee. 

Minusta maailman pahuus ei yhtäkkiä tunnukaan niin raskaalta ja sydämeeni syttyy hehkuva lämpö kun ajattelen että Leen kaltainen megatähti lähtee tekemään sankariheviä nuorison kanssa. Eikö teillekin? 

Vaikka aikaisemmin todistinkin ettei musikaalisia koiria ole olemassakaan, niin tällainen rodunjalostus saattaisi kenties muuttaa tilanteen. Jo ennen syntymäänsä musiikin veriinsä saaneet sessut alkaisivat reagoida kuulemiinsa säveliin ja käyttäytyä kuten kaikki musiikinystävät.

Pentuiässä musiikki olisi jokseenkin yhdentekevää, mutta jo neljävuotiaat koirat alkaisivat aina automatkoilla ulvoa eivätkä herkeäisi ennen kuin radio käännettäisiin soittamaan niille mieluista musiikkia. Viisi ja kuusivuotiaaksi ehtineet koirat kuuntelisivat mielellään melkein mitä tahansa, mutta kahdeksaan vuoteen ehtiessä ne eivät suostuisi kuuntelemaan enää mitään muuta kuin sellaista musiikkia josta ne olivat pitäneet neljä ja viisivuotiaina ja järsisivät kaikki omistajansa epämieluisiksi kokemansa levyt, kunnes lopulta kymmenen vuotta täytettyään ne kuuntelisivat vain uutisia.

Mutta koskaan, milloinkaan, sinä ilmoisena ikänä ne eivät kuuntelisi Snoop Doggya tai Cat Stevensiä.