Minä
pidän Anna Abreusta.
En tosin pitänyt mediasta
joka nosti hänet pinnalle. Muistaakseni hänet rankattiin sen vuoden kisan
kakkoseksi. Kai. Eiköhän. Hän jäi mieleeni hevijätkien keskellä kisaavana
tyttösenä, joka muistutti minua jostakusta. En nyt saa päähäni kenestä, kuten
en saanut silloinkaan.
Annan ensimmäinen sinkku, End of Love, alkoi soida kesäkuussa 2007
kun itse olin kesätöissä Lylyn Viestivarikolla sähköasentajan hommissa. Tuona
aikana asensin muun muassa ison sähkökaapin, jonka kytkemiseen tarvittiin lähes
ranteenpaksuista johtoa jota ei pystynyt taivuttamaan mutkalle muutoin kuin
väkivalloin. Se ei paljoa laulattanut, mutta elokuussa kun siirryin tuuramaan
osa-aikaeläkkeelle jäänyttä vanhempaa työntekijää, pääsin tekemään siistiä
sisätyötä ja sain oman työsuhderadion. End of Lovea ei tosin enää soitettu niin
usein kuin kesällä. Mutta joskus kumminkin.
End of Loven
musiikkivideossa Anna käveli portugalilaisella (sen isä on sieltä kotoisin)
rannalla jonkun tyypin kanssa valkea mekko yllään. Nyt kun oikein muistelen, se
tyyppi taisi myös olla kisaamassa Idolsissa samana vuonna. Hänen nimensä oli Wikipedian
mukaan Panu Larnos, ja hän tuli kolmanneksi kyseisissä kisoissa, vähän niin kuin
minä aikoinaan Osuuspankin Hippohiihdoissa. Latu oli sellainen ovaalinmuotoinen
pellolle ajettu rinki, ja vaikka se näin ollen olikin täysin tasaisella maalla
niin minä kaaduin silti ties kuinka monta kertaa. Mitalikin tosin oli vain pahvia,
ei pronssia ollenkaan, enkä minäkään ole jatkanut huippu-urheilijan uraani,
kuten ei Panukaan musiikkiharrastustaan.
Se
on tavallaan sääli. Myöhemmissä kisoissa minä sain jo ihan oikeita, metallista
valmistettuja mitaleita.
Tuohon
aikaan Annan imago rakentui hänen tyttömäisen hahmonsa ympärille. End of Loven
video kuvasi kahden nuoren rakkautta joka oli kainoa mutta syvää. Sittemmin
Anna vanheni ja kasvoi naiseksi, minkä jälkeen hänen imagonsa on viritetty
hänen naiseutensa varaan, mikä on ihan eri asia kuin tyttöisyys, senhän nyt
tietää kuka tahansa. Mutta, toisin kuin suurin osa hänen populaarimusiikin
anteeksiantamattomalla asfalttiparketilla pyörähtelevistä sisaristaan, Abreu
luottaa julkisessa esiintymisessään kuitenkin sangen vähä(ä)n paljaaseen
pintaan, vaan panostaa enneminkin räväköihin asuihin ja meikkeihin. Ainakin sen
vähän mukaan mitä olen satunnaisesta telkkarista tai jostain muualta seurannut.
(Meille ei tule Seiskaa eikä muitakaan lehtiä josta voisin nähdä mikä on in ja
mikä auttamattoman passé.)
Toisaalta Annan kasvamisen
naiseksi näkee kuitenkin hänen musiikkivideoistaan. Esimerkiksi otan sen yhden
videon jossa Anna esittää sekä gootti/rock henkistä metallityöläistyttöä että
jonkinlaista hengetärtä joka saattaa metallimimmin yhteen samalla pajalla
työskentelevän jannun kanssa.
Tässä
videossa on ujon kädestäpitelyn ja hermostuneen hymyilyn tilalle tullut jo
selvästi havaittava seksuaalinen jännite vaikkei videossa mitään sen tuhmempaa
tehdäkään kuin seisoskellaan lähekkäin sen näköisinä kuin toisistaan
kiinnostuneet nuoret aikuiset nyt seisoskelevat lähekkäin, kyllä te tiedätte.
Ja jos ette niin en minä sitä rupea tässä teille selittämään. Se kuulostaa
tyhmältä jos sitä koettaa selittää paperilla, ja se pilaa koko kauniin asian.
Ja
se kappale on muuten nimeltään Hysteria.
Löysin sen YouTubesta kun etsin oikein tarkasti, voitte katsoa sen sieltä jos
siltä tuntuu.
YouTubesta voitte myös
katsoa Sabrinan Boys kesäbiisin. Sitä
ja muita Sabrinan videoita katsellessa saattaa huomata miten erilainen hänen
julkinen imagonsa on verrattuna Annaan. Siinä missä Annan imago perustuu
erikoisiin (t)ehosteisiin ja hepeneisiin, kuten jo aiemmin totesin, niin
Sabrina, jonka videot voi helposti luokitella pehmopornoksi, tekee aivan
päinvastoin. Nykyään sellaista ei ilmeisesti enää haluta taikka osata tehdä.
Mutta tämä nykyinen kaksituhattaluku onkin toki aivan erilaista aikaa kuin
kahdeksankymmentä sekä yhdeksänkymmentäluku olivat. Valitettavasti.
Mmm...
Kaikki
tämä on nähtävissä katsomalla tämä mitä lämpimimmin suosittelemani video,
vaikkei vertailevaa tutkimusta tekisikään. Sen sävel on hauska, jää päähän ja
siinä näkyy nännejä. Tai oikeammin tissejä, jos on tarkkana. Sen rytmit myös
näppäilevät kuulijan sielun nostalgisia kieliä kullattujen muistojen sormin
sytyttäen hänen rintaansa kaipuun kuin vesimyyrälle. Paitsi jos kuulija on tunteeton
ja karkea kuin karkea ja tunteeton nupokyyttö ahdasmielisyyden haassa.
Siis päinvastoin kuin
minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti