Hamsterifestivaalit

Eräänä viikonloppuna kiersimme yhdessä morsioni kanssa ympäri Etelä-Pohjanmaata, tarkoituksenamme hankkia hänen käytettäväkseen mahdollisimman hyvä läppäri mahdollisimman halpaan hintaan. Autoiltuamme muutaman mutkan kautta useamman sata kilometriä sinne ja takaisin, emme voineet muuta kuin todeta että tavallisen ihmisen kuukausitulo ei ole ratkaiseva tekijä kannettavia suunniteltaessa. Halvin laite, siis ainoa sen hintainen että sen olisi kehdannut ostaa hyvällä omallatunnolla, jonka löysimme, oli auttamattomasti vanhentunutta rautaa sisältävä, neuvostovenäläisellä disainilla siunattu (höyry)masiina, jonka ulkomuodosta saattoi päätellä etteivät sen tehot kykenisi pyörittämään yhtä aikaa sekä pasianssia että työpöytää.

Pettyneinä ja kaiken kallella kypärin jouduimme palaamaan kotiin. On kyllä alhaista millaisia hintoja ahnas kauppias kehtaa kiskoa häpeämättömästi niinkin välttämättömästä tarvekalusta kuin läppäristä, joka sentään mahdollistaa sänkyyn ja vessaan menon ilman että tarvitsee tulla ollenkaan pois netistä. Paljasta maantierosvousta ja kurkunkatkontaa, sitä se on. Troglodyytit! Orjakauppiaat! Mullisaukon pojat! Näin sanoi kapteeni Haddock elokuvassa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus. Elokuvan hahmojen animoinnissa käytettiin viimeistä huutoa olevaa motion capture‑ teknologiaa, mikä olikin jo tuttua huttua kapteeni Haddockia esittäneelle Andy Serkisille. Serkis on tullut tutuksi liikkeen kaappauksen kanssa esittäessään Klonkkua Taru Sormusten Herrasta‑ trilogiassa vuosina 2001–2003, King Kongia samannimisessä uudelleenfilmatisoinnissa vuonna 2005 sekä Apinoiden planeetan synnyn Caesaria vuonna 2011. Suosikkini näistä on Klonkku jota osaan matkia melko hyvin.

Niin puhki ja kerta kaikkiaan tympääntyneitä kuin olimmekin, meidän oli pakko nöyrtyä käymään vielä ruokakaupassa, sillä kotona ei ollut käytännöllisesti katsoen mitään syötävää, ainoastaan leivinjauhoja, teetä ja rottia. Ne rotat ovat siis elättikäärmeelleni.

Kaupassa sitten lemmikkiruokahyllyjä sivuuttaessani satuin pistämään merkille erään jyrsijöille tarkoitetun rehupussin. Pusseihin oli kuvattu erilaisia häkkieläimiä, ilmeisestikin tarkoittaen että ne olivat tarkoitettu eri eläimille. Siinä pussukassa joka oli kiinnittänyt huomioni, oli hamstereita. Ruoan merkki oli Festival, ja tästä minun pitkän päivän puuduttama mieleni sai aihetta miettiä, että millaiset olisivat Hamsterifestivaalit, ja millaista olisi niitä seurata.

Hamsterifestivaalit pidettäisiin tietenkin jossakin syrjäisessä, puiden ja pensaiden kätkemässä notkelmassa niittyjen keskellä, niin etteivät ihmisolennot sinne löytäisi. Minä kuitenkin olisin sattunut sinne, ja seuraisin kaikkea haltioituneena pensaiden suojasta. Pitkien salkojen, meille ihmisille vain pienien keppien, varaan olisi ripustettu kirjavia lippusiimoja jotka kahisisivat hiljaa kesätuulessa, ja kun aurinko olisi noussut lakipisteeseensä, nousisi hamstereiden kuningas kentän keskellä olevalle korokkeelle ja julistaisi festivaalit alkaneiksi. Sitten kaikki rahvashamsterit hurraisivat ja taputtaisivat pieniä vaaleanpunaisia käpäliään ennen kuin hajaantuisivat huvittelemaan.

Juhla-alueella olisi kaikkea mitä ihmisten festivaaleillakin on ja enemmänkin. Siellä olisi kojuja joista hamsterit saisivat auringonkukansiemeniä, viljaa ja marjoja syödäkseen, ja ihmisten kadottamista sormustimista, eli suurista tinatuopeista, tarjoiltua raikasta vettä sekä marjamehua juodakseen. Hamsteripuusepät olisivat nostattaneet monia lavoja joilla esitettäisiin erilaisia ohjelmanumeroita kuten jonglöörausta ja käsilläseisontaa ja hullunkurisia näytelmäkappaleita jossa poliisihamsterit ajaisivat takaa rosvohamsteria. Ampumaradoilla hamsterit kaataisivat ritsoilla edestakaisin liikkuvia kissojen ja tunnelisammakoiden kuvia ja voittaisivat hienoja palkintoja.

Myös monenlaisia huvipuistolaitteita olisi tuotu. Kärrynpyörästä ne olisivat rakentaneet huikaisevan korkean maailmanpyörän, karusellissa hamsterilapset ratsastaisivat ihmislasten unohtamilla ja hylkäämillä My Little Pony‑ leluilla, ja ihan oikeat teekupit pyörähtelisivät villisti ympäriinsä omassa laitteessaan. Hamsterikuningas nousisi jälleen korokkeelleen, ja julistaisi niiden olevan parhaat festivaalit hamsterimuistiin.

Mutta kiveä pitäisi olla ettei liikuttuisi tuosta näystä. Niinpä minulta pääsisi ihastunut, vilpitön ilon tirskahdus, ja näin lapsenomainen riemuni kavaltaisi minut juhliville hamstereille. Yhden hyytävän hetken pienet juhlijat seisoisivat liikahtamatta, hiiskahtamatta, ja tuijottaisivat minua.

Sitten ne olisivat poissa.

Syömättä jääneet herkut makaisivat pienillä pöydillä, esiintymislavat olisivat vaienneet. Koko kenttä olisi autio ja hiljainen, eivätkä hamsterit enää milloinkaan uskaltaisi palata juhlapaikalleen. Ainoastaan karusellissa keinahtelevat ponit jatkaisivat ääneti raviaan.

Tämä ajatus ja sen mukanaan tuoma syyllisyys vaivasivat minua tuona iltana myöhään yöhön. Maailmalla ei pitäisi kulkea liian avoimin mielin, ei ainakaan tietokonekaupoilla.

Poliisitikkaat

Tuossa yhtenä päivänä tuli telkkarista ohjelmaa poliiseista, jotka olivat matkalla ottamaan rosvoa kiinni. Tämä roisto oli jollakin tavalla onnistunut keplottelemaan itsensä kerrostalon toisessa, siis ensimmäisessä jos maanpinnassa ei ole kenenkään koteja, kerroksessa olevan asunnon parvekkeelle, ja mennyt sitä kautta väkisin sisään. Poliisit menivät tilannekatsauksen jälkeen perään, mutta eihän siellä enää ketään ollut, ei asunnossa eikä rappukäytävässä.

Ulos jääneet poliisit olivat kumminkin löytäneet parvekkeen alta rosvolta jääneen kengän, ja hetikohta tuli ilmoitus että vähän matkan päässä oli havaittu kerta kaikkiaan syyllisen näköinen kengätön henkilö. Kiinnioton jälkeen tämä alkoi käyttäytyä hävyttömästi ja sättiä poliiseja siitä ettei näitä viety koskaan hoitoon, koska he olivat aina niin *rumasana* terveitä. Hurjasti sadatteleva rosmo vietiin vastalauseista huolimatta kuitenkin säälittä kamarille, ja matkalla henkipatto oksensi maijaan niin että poliiseillekin tuli sitä painepesurilla siivotessa huono olo. Ainakin luulen että oksensi, minulta meni se kohta vähän ohitse kun kävin välillä niistämässä. Toivottavasti vain oksensi.

Vaikka koko tapaus olikin jännittävä, niin kaikkein hienointa siinä oli se, miten poliisit pääsivät ylös parvekkeelle. Uskokaa tai älkää, mutta niillä oli mukanaan ihan oikeat poliisitikkaat. Ne olivat sellaiset vaaleat, hyvin kevyet teleskooppitikkaat, joita pitkin poliisit sitten kiipesivät sinne parvekkeelle sen rosvon perään, vaikkei se siellä enää ollutkaan.

Minusta on kerta kaikkiaan mieltäkiihdyttävää ajatella että on olemassa sellainenkin asia kuin poliisitikkaat, ja että se on osa poliisien päivittäin käyttämää virkavälineistöä. Ja jos on kerran olemassa sellaisia tikkaita (ja niitä on, itse näin telkkarista), niin sietääkin kysyä, että minkälaisia muita varusteita poliiseilla on?

Suomen poliisilaitos on mitä ilmeisimmin tullut siihen tulokseen, että työn pitää olla mahdollisimman palkitsevaa ja mielekästä kaiken paperisodan ja arkielämän pienten harmien vastapainona, ja parhain mahdollinen tapa saada työntekijä tuntemaan työnsä palkitsevaksi ja mielekkääksi ammatissa kuin ammatissa, on varustaa hänet kuin Batman, sen nyt tajuaa kuka hyvänsä. Poliisin pääkonttorin kellarissa onkin varmaan ihan oma salainen erikoisosastonsa, jonka tehtävänä on keksiä ja kehitellä erilaisia välineitä ja työkaluja poliisien käyttöön lisäämään työn tuottamaa tyydytystä. 

Tähän mennessä poliisi on hyödyntänyt viitoitetun ristiretkeläisen arsenaalia melko kattavasti. On poliisiauto, poliisiasu, poliisiradio, poliisiasema, poliisiraudat, poliisiase, poliisietälamautin, poliisikuoro, poliisipamppu, poliisikoirat ja kaikkein parhaimpina nämä jo edellä mainitut poliisitikkaat. Näiden lisäksi kehitteillä on varmasti myös roistojen kolkkaamiseen tarkoitettu ja taitavasti heitettynä jopa takaisin kaartava poliisirangi, pahantekijöiden vaatteisiin ja katonreunoihin takertuva poliisikoukku, sekä radiokommunikaattorilla varustettu virkalakki, joka toimii samalla pienimuotoisena naamiona. Ei puutu enää kuin semmoinen hirmuisen suuri valonheitin jokaisen poliisitalon katolta, jolla poliisit kutsuttaisiin töihin aina vuoron vaihtuessa.

Mutta niin mukavaa kuin se olisikin, jokaista poliisia ei kuitenkaan varmaan voitaisi kutsua omalla signaalillaan. Ensiksikin henkilökohtaisten symbolien teettäminen tulisi kalliiksi, toiseksi niiden vaihtelussa olisi tavaton vaiva, ja kolmanneksi niiden kaikkien tulisi läpäistä ennen käyttöönottoa virallinen sensuuri siltä varalta että ne saattaisivat loukata julkista siveyttä. Sukunimien, esimerkiksi Ihantala tai Mähönen, taivaalle valottelu puolestaan olisi työläytensä lisäksi myös tyhmän näköistä ja toimisi siis täysin päinvastoin kun on tarkoitus. Lepakkosymbolin tilalla olisi siis varmaankin kaikkein viisainta ottaa se poliisien poliisiasuihinkin ommeltu irvistävä leijonanpää, mahdollisesti hieman tyyliteltynä vielä julmemman näköiseksi. Kollektiivisen tunnuksen käyttämisellä olisi varmasti myös ryhmähenkeä nostattava vaikutus.

Myös uudet, hieman art deco ‑henkiset versiot nykyisistä univormuista voisivat olla paikallaan, mutta niiden pitäisi olla kaikilla samanlaiset, eikä nuorempia konstaapeleja saisi pakottaa pukeutumaan hassuihin, värikkäisiin malleihin muka sillä varjolla että he ovat apureita.

Kun Gothamin synninmyllyn öisen kostajan esimerkillistä esimerkkiä aletaan yhä enenevissä määrin toteuttaa Suomen poliisivoimien Leijonamiesten ja -naisten heltymättömässä joukossa, paheen voimat vapisevat.

Anna Abreu, Panu Larnos sekä kahdeksankymmentäluvun pehmoporno

Minä pidän Anna Abreusta.

En tosin pitänyt mediasta joka nosti hänet pinnalle. Muistaakseni hänet rankattiin sen vuoden kisan kakkoseksi. Kai. Eiköhän. Hän jäi mieleeni hevijätkien keskellä kisaavana tyttösenä, joka muistutti minua jostakusta. En nyt saa päähäni kenestä, kuten en saanut silloinkaan.

Annan ensimmäinen sinkku, End of Love, alkoi soida kesäkuussa 2007 kun itse olin kesätöissä Lylyn Viestivarikolla sähköasentajan hommissa. Tuona aikana asensin muun muassa ison sähkökaapin, jonka kytkemiseen tarvittiin lähes ranteenpaksuista johtoa jota ei pystynyt taivuttamaan mutkalle muutoin kuin väkivalloin. Se ei paljoa laulattanut, mutta elokuussa kun siirryin tuuramaan osa-aikaeläkkeelle jäänyttä vanhempaa työntekijää, pääsin tekemään siistiä sisätyötä ja sain oman työsuhderadion. End of Lovea ei tosin enää soitettu niin usein kuin kesällä. Mutta joskus kumminkin.

End of Loven musiikkivideossa Anna käveli portugalilaisella (sen isä on sieltä kotoisin) rannalla jonkun tyypin kanssa valkea mekko yllään. Nyt kun oikein muistelen, se tyyppi taisi myös olla kisaamassa Idolsissa samana vuonna. Hänen nimensä oli Wikipedian mukaan Panu Larnos, ja hän tuli kolmanneksi kyseisissä kisoissa, vähän niin kuin minä aikoinaan Osuuspankin Hippohiihdoissa. Latu oli sellainen ovaalinmuotoinen pellolle ajettu rinki, ja vaikka se näin ollen olikin täysin tasaisella maalla niin minä kaaduin silti ties kuinka monta kertaa. Mitalikin tosin oli vain pahvia, ei pronssia ollenkaan, enkä minäkään ole jatkanut huippu-urheilijan uraani, kuten ei Panukaan musiikkiharrastustaan.

Se on tavallaan sääli. Myöhemmissä kisoissa minä sain jo ihan oikeita, metallista valmistettuja mitaleita.

Tuohon aikaan Annan imago rakentui hänen tyttömäisen hahmonsa ympärille. End of Loven video kuvasi kahden nuoren rakkautta joka oli kainoa mutta syvää. Sittemmin Anna vanheni ja kasvoi naiseksi, minkä jälkeen hänen imagonsa on viritetty hänen naiseutensa varaan, mikä on ihan eri asia kuin tyttöisyys, senhän nyt tietää kuka tahansa. Mutta, toisin kuin suurin osa hänen populaarimusiikin anteeksiantamattomalla asfalttiparketilla pyörähtelevistä sisaristaan, Abreu luottaa julkisessa esiintymisessään kuitenkin sangen vähä(ä)n paljaaseen pintaan, vaan panostaa enneminkin räväköihin asuihin ja meikkeihin. Ainakin sen vähän mukaan mitä olen satunnaisesta telkkarista tai jostain muualta seurannut. (Meille ei tule Seiskaa eikä muitakaan lehtiä josta voisin nähdä mikä on in ja mikä auttamattoman passé.)

Toisaalta Annan kasvamisen naiseksi näkee kuitenkin hänen musiikkivideoistaan. Esimerkiksi otan sen yhden videon jossa Anna esittää sekä gootti/rock henkistä metallityöläistyttöä että jonkinlaista hengetärtä joka saattaa metallimimmin yhteen samalla pajalla työskentelevän jannun kanssa.

Tässä videossa on ujon kädestäpitelyn ja hermostuneen hymyilyn tilalle tullut jo selvästi havaittava seksuaalinen jännite vaikkei videossa mitään sen tuhmempaa tehdäkään kuin seisoskellaan lähekkäin sen näköisinä kuin toisistaan kiinnostuneet nuoret aikuiset nyt seisoskelevat lähekkäin, kyllä te tiedätte. Ja jos ette niin en minä sitä rupea tässä teille selittämään. Se kuulostaa tyhmältä jos sitä koettaa selittää paperilla, ja se pilaa koko kauniin asian.

Ja se kappale on muuten nimeltään Hysteria. Löysin sen YouTubesta kun etsin oikein tarkasti, voitte katsoa sen sieltä jos siltä tuntuu.

YouTubesta voitte myös katsoa Sabrinan Boys kesäbiisin. Sitä ja muita Sabrinan videoita katsellessa saattaa huomata miten erilainen hänen julkinen imagonsa on verrattuna Annaan. Siinä missä Annan imago perustuu erikoisiin (t)ehosteisiin ja hepeneisiin, kuten jo aiemmin totesin, niin Sabrina, jonka videot voi helposti luokitella pehmopornoksi, tekee aivan päinvastoin. Nykyään sellaista ei ilmeisesti enää haluta taikka osata tehdä. Mutta tämä nykyinen kaksituhattaluku onkin toki aivan erilaista aikaa kuin kahdeksankymmentä sekä yhdeksänkymmentäluku olivat. Valitettavasti.

Mmm...

 

Kaikki tämä on nähtävissä katsomalla tämä mitä lämpimimmin suosittelemani video, vaikkei vertailevaa tutkimusta tekisikään. Sen sävel on hauska, jää päähän ja siinä näkyy nännejä. Tai oikeammin tissejä, jos on tarkkana. Sen rytmit myös näppäilevät kuulijan sielun nostalgisia kieliä kullattujen muistojen sormin sytyttäen hänen rintaansa kaipuun kuin vesimyyrälle. Paitsi jos kuulija on tunteeton ja karkea kuin karkea ja tunteeton nupokyyttö ahdasmielisyyden haassa.

Siis päinvastoin kuin minä.