Koukkuhun matotuotteen mä pujotan ja...

Kuten olen selittänyt jokaiselle joka on suostunut kuuntelemaan edes hetken, tuli käyneeksi morsioni sekä hänen veljensä kanssa parin päivän kanoottiretkellä Repoveden luonnonpuiston kauniissa maisemissa. Ne jyrkät kalliorannat jotka sukelsivat mustiin järviin, lempeät elokuiset illat violetteine taivaineen ja kuikan haikea kutsu auringon painuttua mailleen…

Yksi tapahtumarikkaan matkan sattumuksia oli se, että näin ensi kertaa muikkuja luonnollisessa elinympäristössään eli vedessä. Jokainenhan tietää mikä on muikku, tuo pieni, hopeanvärinen, silkasta pelkästä maukkaudesta koostuva kalanen. Suomihan on ulkomailla kuuluisa siitä että muikkuja paistetaan Suomen markkinoilla ja toripäivillä vuosittain viisisataamiljoonaa rekkalastillista. Paljon enemmänkin toki menisi kaupaksi, mutta kun rekkojen pitää ennättää kuljettaa muutakin kuin kalaa. Kalan erinomaisesta mausta kertoo sekin, miten suomalaiset valokuvaajat ovat sanoneet yrmeille kohteilleen muikku jo neljänsadan vuoden ajan, sillä jo pelkän nimen kuuleminen saa kenen tahansa suun kaartumaan autuaaseen hymyyn. Englantiapuhuvissa maissahan kuvaajat sanovat vastaavasti hymyilyttämistarkoituksessa cheese eli juusto, joka on lyhenne termistä to cut the cheese, eli pieraista. Että jotkut osaavat olla lapsellisia…

Mutta niin, koska paistetut muikut ovat siis ruokalajien aatelia, päätin koettaa kalastaa muutamia. Lankomies oli voittanut kätevästi ennen reissua joistakin arpajaisista pienen, noin metrin mittaisen teleskooppi ongen, jonka hän oli kaukaa viisaana ottanut mukaansa. Pyydettyäni tarpeeksi kauniisti sain lainata sitä, ja jopa langon hankkimia matojakin. Ne olivat kapeita, kirkkaanpunaisia luikeroita jotka uivat jossakin kumman niljassa, jota purkin kannessa oleva teksti väitti kalaferomoniksi. Lanko puolestaan mainitsi että madot olivat kiinalaisia. Ihmettelin kyllä vähän että onko tosiaan kannattava bisnes tuottaa suomalaisille kalamiehille matoja Kiinasta asti, mutta samapa tuo minulle oli. Ei muuta kuin ulkomaanmato koukkuun ja ongelle.

En viitsi sanoa kuinka kauan minulta kesti tajuta että kiinankasiaiset olivat muovia. Olin varmasti aivan yhtä harmissani kuin ne muutamat kalat jotka olivat erehtyneet niitä maistamaan.

Vaikken harrastakaan kumpaakaan aktiivisesti, metsästys ja kalastus ovat minusta hienoja lajeja, mutta muovimatojen paljastuttua onkimisesta meni sillä kertaa kaikki hohto. Metsästystä on iän kaiken kuvattu tasaväkiseksi kamppailuksi metsästäjän ja saaliin välillä, ja minun mielestäni juuri kalastuksessa ovat molemmat osapuolet aina olleet kaikkein selvimmin samalla viivalla. Toisin kuin hirvillä tai metsäkanalinnuilla, kalalla on mahdollisuus hyötyäkin jotain jahdista, etenkin jos se kala on särki, jotka ovat aika piruja viemään madon koukusta. Kalalla on siis aivan yhtä suuri mahdollisuus olla vastapuolta taitavampi ja saada syödäkseen kuin kalastajallakin. Tämä tasaväkisen ja jalon mittelön koko perusajatus lentää romukoppaan mikäli kalastajat alkavat kategorisesti käyttää väärennettyjä irtovalematoja. Se on aivan sama asia kuin jos itse luulisitte saavanne ihanan vaahtokarkin, nielisitte sen ja huomaisittekin että kurkussanne olisi poikittain pyyhekumi. Tällä tavalla kala ei ainoastaan joudu altavastaajaksi, vaan menettää täysin vähäisetkään mahdollisuutensa hyötyä jotakin koko jupakasta.

Uskokaa minua, kiinalaisissa tekomadoissa piilee ainoastaan tuhon siemen. Ei niillä kalaa saa, ei niillä kuulukaan saada. Ne ovat luonnonvastaisia ja varmaan aika kalliitakin. Kaivakaa ja käyttäkää kotimaisia matoja, aina se maistuu kallalle paremmin kuin jäynäjuotikas, vaikka sitä olisi uitettu kiimalitkuissa vaikka kuinka. Ei se teidänkään pyyhekuminne siitä muuksi muutu, vaikka marinoisitte sitä missä.