Pullojukka

Aina joskus suorastaan ihmettelen sitä miten ihmeellisen tieteellinen mieli minulla onkaan. Tuossa eräänä päivänä todetessani, ettei puolityhjään pulloon virittelemäni homeviljelmä ole edistynyt vähääkään, tulin keksineeksi mihin muuhun, paljon palkitsevampaan ja nätimpään kasvatustyöhön pullon salatut kyvyt voisi valjastaa. En osaa vielä sanoa kuinka hyvin ajatukseni toimii käytännössä, sillä en tiedä mistä tähän vuodenaikaan voisi saada kokeeseen vaadittavaa rairuohoa, joten selitän teoriani puhtaasti teoreettisesti.

Alkaa.

Kaikkihan tietävät kultakalat, ja useimmat myös tietävät sen legendan miten pienessä akvaariossa elävät kultakalat eivät kasva suuremmiksi jos niillä ei ole siihen tilaa. Tämähän on aivan luonnollista, ja miksei siis kasvua voisi rajoittaa muissakin eliössä tilanpuutteella? Ajatukseni oli siis kasvattaa pullon rajallista tilavuutta hyödyntäen pienoiskokoinen auringonkukka joka olisi ollut pituudeltaan noin viisitoista tai kaksikymmentä senttimetriä.

Kasvatus olisi tapahtunut niin, että tavalliseen puolentoista litran limsapulloon laitetaan pohjalle viisi senttiä ruokamultaa, jonne kylvetään sitä edellä mainittua rairuohoa. Ensiksikin sen takia että se kuohkeuttaa ja valmistaa maata, toiseksi se tulee näyttämään nätiltä myöhemmin. Kun ruoho on päässyt hyvään alkuun, pullo olisi avattu ja sinne olisi pudotettu siemen, joka olisi haudattu mullan sekaan käyttäen ohutta mutta tanakkaa tikkua. Tämän jälkeen pullo pitäisi sulkea uudelleen tiiviisti ettei kukan pirulainen pääse kasvamaan ulos pullon suusta. Mutta koska kukalle olisi kuitenkin varmistettava riittävä hapensaanti, tulisi pullon kylkeen porata viisitoista pientä reikää, halkaisijaltaan korkeintaan kolme milliä, jotta ilmanvaihto toteutuisi kätevästi ja riittävässä määrin. Pulloon porattaisiin myös yksi muita isompi aukko, halkaisijaltaan sentti, jonka kautta kukkaa voitaisiin kastella suihkepullolla. Pullo tulisi myös asettaa sellaiseen paikkaan jossa se saa mahdollisimman paljon auringonvaloa.

Mikäli kaikki olisi sujunut hyvin, olisi minulla kaiken järjen mukaan muutaman kuukauden kuluttua ollut pullossa ihka oikea, kaksikymmentä senttiä korkea miniatyyriauringonkukka. Ilmoitettuani asiasta lehdille sekä Internetille olisin noussut maailmanmaineeseen ja kunniaan tiedeyhteisöissä ja Helsingin yliopiston kasvitieteen yksikön johtaja Marko Hyvärinen olisi kutsunut minut samppanjalounaalle ja taputtanut reilusti olalle ja sanonut että ”Olet sinä vaan aika poika”.

Ihmekasvini olisi tietenkin herättänyt suunnatonta kiinnostusta myöskin ulkomailla ja ennen pitkää postilaatikkoon kolahtaisi kullattu kirje Ruotsin kuninkaalliselta tiedeakatemialta jossa Svante Lindqvist, kyseisen puulaakin johtaja ja oikein kelpo veikko, ilmoittaisi että tunnustukseksi päätähuimaavasta saavutuksestani ja tieteellisestä merkityksestäni he olisivat päättäneet myöntää minulle aivan erityisesti minua varten luodun Nobelin kukkainistutuksenpalkinnon, jonka saisin tulla noutamaan seuraavassa gaalassa kunhan vain toisin heidän nähtäväkseen ihmekasvini. Minä olisin tietenkin nöyrä ja syvästi liikuttunut tästä arvonannosta, ja niin minä armollisesti suostuisin.

Niin sitten tulisi joulukuu ja minä hipsisin lentokentälle ja tulliselvitykseen pullokukkineni kiitospuhe povarissa pullottaen, mutta voi. Nykyisten terrorisminvastaisten turvasäännösten vuoksihan ei lentokoneisiin saa viedä omia pulloja ollenkaan koska niissä saattaa olla jotakin jolla terroristi saattaa niin sanotusti lennättää ilmaan koko koneen, stuertittaren tarjoilukärreineen kaikkineen.

Siinä minä siis seisoisin vastakkain epäluuloisen tullivahdin kanssa joka tuijottaisi pulloani silmät pyöreinä niin kuin meidän kissa kun se on epäluuloinen, ja sitten se huutaisi ”Vastarinta on hyödytöntä!”, sieppaisi pulloni ja rientäisi pois jälleen kuin meidän kissa rientää pois kun sillä on hepuli, ja hävittäisi koko tieteellisen läpimurtoni terrorisminvastaisilla turvalaitteillaan.

 

Niin minulta olisi jäänyt siis palkinto joka tapauksessa saamatta vaikka olisinkin onnistunut. Ja ihan vaan ymmärtämättömän tullimiehen takia. Ja mitä varten minun olisi muka edes pitänyt viedä koko pulloa näytille yhtään mihinkään? Eikö ne akateemikot olisi uskoneet että minulla oikeasti oli sellainen? Olisihan siitä ollut kuvia lehdissä ja telkkarissa. Umpikieroa sakkia. Saatana! Pitäkää Nobelinne!

Hyst!

Pitkin kesää sai taas lähestulkoon jokaisen festaririehan aikaan ja jälkeen lukea lehdistä siitä, miten kulloistenkin zembaloiden lähellä asuneet ihmiset ovat häiriintyneet liian kovasta musasta ja melusta, ja mitä tekee poliisi ja eikö niille löydy kuria. Sama laulu vuodesta toiseen.

Tokihan meluhaittoihin on sentään jotenkin puututtu, tai ainakin yritetty puuttua. Soiton pitää loppua johonkin tiettyyn kellonaikaan mennessä, musiikintoistolaitteet pyritään mahdollisuuksien mukaan suuntaamaan poispäin ympäröivästä asutuksesta, ja jos olen ymmärtänyt oikein, paikanpäällä on kaiken aikaa yksi tai useampi viranomainen vahtimassa desibelimittarin kanssa ettei meno ylitä sallittuja rajoja, joka taisi olla 90 desibeliä.

Törnävällä tämä asia on kuulemani mukaan ainakin aikaisemmin ratkaistu rahalla. Jokainen joka on valittanut Provinssirockin aiheuttamasta melusta, on saanut jonkinlaisen pienen kipurahan. Käsitykseni mukaan tämä oli oikein suosittua, ja jokavuotinen tulolähde kaikille vähänkään siellä päin asuville.

Minä olen kuitenkin keksinyt (luonnollisesti) paremman ratkaisun hiljaisuuden arvostajille.

Menetelmäni on yhtä nerokas kuin se on yksinkertainenkin, ja sen inspiraatio kumpuaa kaukaa lapsuuteni hämäristä. Lukemattomat ovat ne c-kasetit jotka olen tärvännyt painamalla sitä vihoviimeistä nauhoitusnappulaa kun on pitänyt kelata tai stopata. Niille jotka tältä ovat välttyneet, voin selittää että ilman kiinnikytkettyä äänitysvehjettä kasettiin tuli sellainen yllättävä mykkä hetki.

Keksintöni perustuu siis kaikessa yksinkertaisuudessaan hiljaisuuden soittamiseen, eli äänen kumoamiseen. Tämä tapahtuu seuraavasti. Otetaan ihan mikä tahansa ääntä tallentava laite, ei yhtään väliä mikä, ja laitetaan se hiljaiseen paikkaan. On tärkeää että nauhoittavan laitteen sisääntulo säädetään niin hiljaiselle kuin mahdollista. Tällä tavoin mahdollisten häiriöäänten ja kohinoiden volyymi saadaan minimoiduksi. Sitten koneen annetaan nauhoittaa niin kauan kuin tarpeelliselta tuntuu, ja näin meillä on levyllinen hiljaisuutta.

Seuraavan kerran kun lähellä pidetyt festarit tai naapurin remontti alkavat riipiä, ei muuta kuin hiljaisuuslevy soimaan ja ääni niin kovalle että kajareista kumpuavan hiljaisuuden äänenvoimakkuus ylittää muut äänet ja hukuttaa ne alleen.

Mutta, ennen kuin kukin ryntää nauhoittamaan laittomia hiljaisuuslevy kopioitaan, minulla on nimittäin patentti haussa, niin että älkää yhtään yrittäkö, on hyvä ottaa huomioon, että äänitettävän hiljaisuuden on oltava juuri oikeanlaista. Monet joilta puuttuu tieteellinen mielenlaatu luulevat tietysti että täydellinen hiljaisuus on tietenkin kaikkein parasta, mutta siinä he ovat väärässä.

South Minneapolisissa, siis Amerikassa, sijaitsevan Orfield Laboratoriesin väki on paremman tekemisen puutteessa rakentanut, oletettavasti superlonista ja munakennoista, huoneen, joka imee kaiken ääneen 99.99 prosenttisesti, eli ei ole täysin hiljainen sekään.

 

Laitoksen perustaja ja johtaja, Steven Orfield, sanoo että ”Me haastamme ihmiset istumaan huoneessa pimeässä, eräs reportteri oli siellä 45 minuuttia.” No, huvinsa kullakin, mutta koko jutun vitsi on siinä, että tuo 45 minuuttia on ilmeisesti virallinen ennätys. Huoneessa ei siis kerta kaikkiaan pysty olemaan kovin kauaa. Tämä johtuu siitä, että kun korvat sopeutuvat hiljaisuuteen, ja pinnistelevät vallan vimmatusti kuullakseen edes jotakin, niin lopulta huoneeseen teljetty parka alkaa kuulla oman sydämensä lyönnit, keuhkojensa pihinän ja kaikki muuta äänet joita ihmiskeho voi vaan päästää. Huone saattaa aiheuttaa myös voimakkaita hallusinaatioita, mitkä puolestaan poikivat pelkotiloja ja paniikkia. Orfield Laboratoriesissa kukaan ei kuule huutoasi. 

Täydellinen, tai edes 99.99 prosenttinen hiljaisuus ei siis ole niin hieno juttu kuin voisi luulla. Kuvitelkaa nyt että ensin äänittäisitte (luvatta) itsellenne nauhan hiljaisuushuoneen hiljaisuutta, ja sitten panisitte sen soimaan ja vielä lujaa. Siinähän sitten retkottaisitte lattialla suu vaahdossa, sairaiden mielikuvien ja murisevan mahanne ahdistamana. Siinä voisi hyvinkin lähteä henki.

Kannattaa siis sen sijaan mennä, tai siis ostaa sellaisia levyjä jotka on menty, nauhoittamaan vaikka syysöisessä metsässä. Tuolloinkin hiljaisuus on lähes rikkumaton, mutta se on tuttua ja lohdullista hiljaisuutta, jonka sisästä saattaa silloin tällöin lehahtaa lentoon pyyn kaihoisa vislaus, kun se synkkien kuusten pimennossa kutsuu puolisoa, jotakuta jota rakastaa. Jotakuta, jota suojella päälle kaatuvia vuosia vastaan.

Jotakuta, jota pitää lähellä.

 

Minkä takia?

Maailmasta löytyy ainakin miljoona epäkohtaa, ja varmasti enemmänkin jos niitä alkaa oikein työkseen miettiä, sellaisia pieniä ärsyttäviä asioita, jotka eteen sattuessa tai muuten mieleen juolahtaessa pilaavat päivän meneillään olevan hetken. Silloin sitä tulee kysyneeksi, itseltään jos on yksin ja joltain toiselta jos on kaksin tai enemmin, että minkä takia tämäkin asia on näin? Minä en nyt ala listaamaan tähän niitä kaikkia asioita joista näin voi kysyä, ettei tule kiukustus, muutamia vaan joita olen itse havainnoinut, että saisitte ajattelemisen aihetta. Ei teillä kumminkaan mitään parempaakaan tekemistä ole jos kerran joudatte tätäkin lukea.

Minkä takia aina kun mesessä tai skypessä tai ihan missä tahansa tekstiviestimessä yrittää kirjoittaa jotakin ylettömän hienoa, sinne pujahtaa jokin pienen pieni kirjoitusvirhe, esimerkiksi yksi kirjain väärässä paikassa, niin että koko jutun merkitys muuttuu joko rivoksi tai muuten räät parralle (parrakkailla miehillä ja miksei myös harvemmin naisilla, muilla muualle) täräyttävän koomiseksi? Etenkin puhelimien ennakoivan tekstinsyötön kanssa tällainen haveri sattuu itkettävän helposti. Helpompi ja nopeampi tapa kirjoittaa, ja kissan villat. Siinä sitä sitten ollaan vääristyneen rakkaudentunnustuksen, manifestin tai sitaatin kanssa, ja viestin vastaanottaja pitää kirjoittajaa tonttuna, mikä on mielestäni julmaa ja epätarpeellista. Väärinkirjoittaneelle on aivan tarpeeksi rangaistusta jo siinä, että hän tietää siteeranneensa Anni Polvaa taas väärin.

Minkä takia peruskoulun ylemmillä luokilla pitää opetella ruotsinkieltä vaikka se on vaikeaa kuin selällään nukkuminen? Tiedän kyllä että tämä on jo monesti kaluttu ja köykäiseksi havaittu aihe, mutta kysynpähän kumminkin. Itku meinaa päästä kun vain muistelenkin, raavaalta mieheltä täydellä karvalla. Eihän Ruotsissakaan kumminkaan väkipakolla panna pojkeja och flickoja pänttäämään kuulemma aivan yhtä vaikeaa suomea rumasti kuvitetuista kirjoista niin kuin meilläkin oli, opettajan joutuessa kokeiden kuullunymmärtämisosiossa lukemaan tekstin itse ääneen, kun oppilaat eivät saa selvää c-kasetilta soitetusta puheesta, jossa kummallista härmänsuomea murtava henkilö kertoo olevansa kohmelossa ja juovansa kurrimaitoa. Eihän?

Minkä takia kaikki toisiaan tukevat ruokatavarat loppuvat aina eri aikoihin eivätkä koskaan yhtä aikaa? Puhun nyt erityisesti leivästä, voista ja juustosta. Jos on leipää ja voita, niin juusto on varmasti loppu, ja jos on juustoa ja leipää niin ei ole voita. Jos puolestaan ei ole leipää, niin silloin voi sentään siteerata Kaislikossa suhisee kirjan Myyrää, joka voivotteli tätä asiaa. Silloinkin tosin jää nälkäiseksi, mutta jos paikalla on joku joka tuntee sitaatin, niin saapahan ainakin naurut. Tai huvittuneen hymähdyksen. Tai hitaan katseen. Oikeastaan se on aika lailla se ja sama mitä saa, kauppaan siitä pitää kumminkin lähteä.

Minkä takia Salaisissa kansioissa on aina niin, että olipa kyseistä tapausta tutkiva työpari liikkeellä millaisella kokoonpanolla, Mulder ja Scully, Scully ja Dogget, Mulder ja Dogget et cetera ad nauseam, hyvänsä, niin näistä toinen ei ikinä usko mitään mitä toinen sanoo sille, vaikka asia olisikin aivan selvä, ja vaikka se toinen olisikin itse siepattu lentävään lautaseen ties kuinka monta kertaa, tai ollut noin muuten kokemassa yliluonnollisuutta korkeimman omakätisesti? Scully (tai joku muu, yleensä kyllä Scully) vaan jäkättää joka jaksossa että ”asialle on olemassa tieteellinen selitys”, ja parin, eli yleensä Mulderin, naama menee mutruun kun työtoveri vain halveeraa ja sanoo hulluksi kaiken aikaa.

Minkä takia minä vilustun joka kerta kun päätän että alan kuntoilla joko lenkkeillen tahi pyöräillen? Aina ensimmäisellä reippailuretkellä saan kylmää ja niiskutan seuraavat kaksi viikkoa ja olen vetämättömissä. Itseään voisi tietenkin varjella raa’alta ulkoilmalta käymällä uimassa, mutta uimahallissa ravaaminen monta kertaa viikossa käy aika pian yksitoikkoiseksi, kun pitää kiertää vaan sitä yhtä ja samaa allasta päästä päähän. Kymmenennen kierroksen jälkeen tulee auttamatta tylsää, ja jos erehtyy haukottelemaan niin hukkuu.

Minkä takia, minä kysyn vaan. Onko Ruotsissa edes c-kasetteja? Harmittaa tällainen.

 

Paskapuhetta

Älkää nyt pitäkö minua vulgaarina, mutta ulkomaisia artikkeleita lukiessa olen syystä tai toisesta hyvinkin mieltynyt syvää närkästystä kuvaavaan ilmaisuun, to lose ones (his/hers) shit. Vaikka paskansa menettämisestä puhuttaessa voisikin kuvitella, että puhe on joko perinpohjaisen murtovarkauden taikka sitten pahan vatsataudin uhriksi joutumisesta, sillä tarkoitetaan kuitenkin tilannetta, jossa ilmaukseen viittaava henkilö menettää täydellisesti malttinsa ylettömäksi kokemansa antagonisaation kohdistuessa itseensä. Seuraukset ovat useimmiten tuhoisat, tavalla tai toisella.

Sanonnan alkuperä juontuu epäilemättä lähes identtiseen kuvaukseen, to lose ones marbles. Tämä lausunto ei tosin ole sisällöltään aivan yhtä jyrkkä kuin versomansa seuraaja, vaan sen sijaan että kuvaisi hillitöntä raivokohtausta vailla kaikkea harkintaa, se pikemminkin vihjaa lempeästi että kielikuvan kohteen pakasta saattaa olla muutama inkkari löysällä.

Näiden sanontojen samankaltaisesta kirjoitusasusta huolimatta niiden yhteys ei avaudu ehkä aivan tällaisenaan, mutta minä selitän.

Englanninkielen sana marble kääntyy suomeksi muotoon marmorikuula, ja mitä kuulilla tehdään? Niitähän tietenkin pyöritellään, tai jos ei varsinaisesti pyöritellä, niin heitetään, jolloin ne ainakin jossakin vaiheessa pyörivät pitkin maan pintaa. Tätä peliä ovat maailman lapset pelanneet ikimuistoisista ajoista saakka, mutta eräs kuulanpyörittäjä on harrastanut sitä vieläkin kauemmin.

Puhun tietenkin skarabeesta (Scarabaeus viettei) eli pyhästä pillerinpyörittäjästä. Nämä Egyptin mytologiassa keskeiset hyönteiset ovat saaneet nimensä siitä, kuinka ne kokoavat löytämästään lannasta suuren pallon, tai kuulan, jota ne sitten pyörittelevät pitkin maata pesäkoloonsa. Pesässä pillerinpyörittäjät munivat siihen ja hautaavat sen odottamaan toukkien kuoriutumista jotka sitten käyttävät lantaa ravintonaan.

Eikö selkene vieläkään?

No, nämä edellä mainitut paskakikkareet, tai kuulat, ovat pyhien pillerinpyörittäjien heimon selviytymisen ja säilymisen elinehto. Mikäli pillerinpyörittäjän ei onnistuisi löytää niin kipeästi tarvitsemaansa ulostetta, se ei pystyisi lisääntymään, eikä, puhtaasti biologiselta näkökannalta katsoen, kykenisi täyttämään tarkoitustaan.

Paskan kadottaminen olisi siis mitä kohtalokkain ja tuhoisin tapaus tälle pienelle eläimelle, ja epäilemättä se aina sellaisissa tilanteissa menettää pienen eläimen malttinsa. Näin ollen olen nähdäkseni selvittänyt täysin aukottomasti näiden kahden sanonnan kiistattoman yhteyden.

Siitä, mistä to lose ones marbles puolestaan juontaa juurensa, minulla ei ole hajuakaan.